En pysty hengittämään, hän voihkaisi. Vilkaisin huolestuneena ruorin yli. Pari lokkia siellä lenteli ja korppi, mikä oli yllättävää, sillä oltiin sentään kaukana rannasta. Mene ulos kannelle, siellä olo helpottaa, huudahdin hänelle koneen jylyn yli. Minulla ei nyt olisi ollut aikaa hänen hoivaamiseensa; tärkeää oli saada joku tolkku sijainnista, sillä kompassin neula pyöri vinhasta edestakaisin eikä auringostakaan ollut apua raskaan pilvityksen alla. Muistelin nuoruuteni hurjaa merimatkaa rahtilaivassa, jonne olin pestautunut päästäkseni eroon koulunkäynnistä. Laivassa jouduin työskentelemään enimmäkseen kannen alla ja siellä jos missä, tavarapaljouden seassa, kaipasi raitista ilmaa. Mitään tietoa suunnasta tai sijainnista ei ollut silloinkaan, paitsi ehkä perämiehellä, joka kuitenkin oli lukittu ikkunattomaan koppiin ilman päällysvaatteita, kapula hampaiden väliin sidottuna. Hän oli alkanut seota ja lopulta kapteenin käskystä miehistö oli lukinnut hänen siivouskomeroon. Ennen sitä hän oli kulkenut kannella kiekuen kuin kukko, välillä nauraen karmivaa, mielipuolista naurua, hypellyt yhdellä jalalla, pelästyttäen pahanpäiväisesti muutaman siviilimatkustajan, jotka halusivat päästä huokeammin rahtilaivalla Euroopaan. Minä hiivin perämiehen luo ja yritin oven takaa puhutella häntä latinaksi, sillä se oli ainoa kieli, jota hän suostui puhumaan. Minun taitoni latinassa oli surkuteltava, vain joitakin irtolauseita lukion kasvitunneilta opittua.