Täällä päin kaupunkia on, paitsi mustaa ja ikävää ja silmiä kirveltäviä pahanhajuisia kaasuja, myös sellaisia harvinaisia liikkeitä ja myymälöitä, joita ei muualla tapaa. Kun kerran täysin turhan virastopäivän jälkeen väsyneenä, poskieni perässä laahautuen, pysähdyin niistä yhden kohdalle, näin ikkunamainoksessa miehen osoittavan julkeasti sormellaan minua.  Tajusin heti, että jotakin myydään nyt ja halvalla. Minut on litistetty ja nitistetty, mutta siihen en usko, ettei se olisi myös näiden lokkien syytä, jotka näennäisen viattomina kirkuvat ylläni torilla. On mukamas kaunis iltapäivä, mutta kaikki on pelkkää lavastusta ja teatteria, jolla minut yritetään saada ansaan. Kalakauppias kurottuu puoleeni silmät muljollaan kuin mielipuolella, hän huutelee ”kalaa, kalaa” autuaasti kuin runkkaisi jossain takakontissa ja katsoisi, kun toinen mies panee hänen vaimoaan. En osta kalaa, tiedän, että se on myrkytetty. Puistelen päätäni kuin suurenkin päätöksen tehnyt ja lähden tieheni, kuulen perääni naurua ja supatusta. Te kai luulitte saaneenne minut ansaanne, mutta erehdys tuli. Joku teistä päättää, mustan kaavun päälleen vetäneenä, ihailevien kirkaisujen säestämänä, että tulee sota. Mutta minä osaan kiivetä. Matkustan maailman korkeimman vuoren luo, joka ei ole missään tiibetissä, vaan se on meressä. Sinne ajelehdin, vetyn ja uppoan ja tartun vuoreen kiinni. Se murisee ja tärähtelee, peläten syntymänsä päivää ja luojaa, joka sen loi ilkkuen ja parkuen. Luoja loikki hohotellen tiehensä eikä siitä ole sen koommin kuultu. Minä pidätän hengitystä pitempään kuin yksikään helmenkalastaja ikinä ja pikakirjoitan vuoren sanelemaa viestiä, jota kukaan muu ei koskaan ole kuuleva.