Minusta oli aika iloita, vaikka tuskainen metsäretki vielä painoikin mielessä; nyt oltiin sentään avoimessa maastossa, josta auringon lämmittävät säteet vetivät yön huuruja syrjään. Pelto oli lumen jäljiltä laossa, mutta kullan värinen kuin taivaan manna. Sen kimallus sai silmäni kyyneltymään. Vaikka olimme tehneet suuren petoksen ja valtakunnan viholliset olivat perässämme, ehkä vielä sittenkin oli toivoa, syytä jatkaa elämää. Ehtisi rakentaa kokonaisen uuden elämäntarinan, muuttaa tummiin kaupunkikortteleihin ja elää siellä rauhaisaa hiljaiseloa, kesäaamuna tuomiokirkon kellonpauhua kuunnellen. Taivutin hopeapajusta pienen oksan ja laitoin sen korvani taake, se olisi merkkinä kaikille vainon päättymisestä, niin tahdoin julistaa. Haikea hetki oli käsillä muutenkin, koska ryhmämme oli nyt viisainta hajaantua. Erillämme toisistamme meitä olisi vaikeampi paikantaa ja tunnistaa. Teimme toisillemme puhumatta yhteisen päätöksen ja lähdimme eri suuntiin. Jos jossakin kohtaisimme, meidän oli parempi olla tuntematta toisiamme, katsein voisimme salaisia viestejä vaihtaa. Pajunoksa korvalla kuljin kohti kaupunkia, auringon kultaisen kehrän valossa.