Asuin lapsena pitkässä, omalaatuisesti poimuilevassa kolmikerroksisessa talossa, jossa oli pitkä kellarikäytävä. Tämä talon poimuilu ilmeni siten, että jossakin kohden ensimmäinen kerros olikin ylimmäisenä ja kolmas alimpana. Milloin mitenkin. Pohjois-Englannissa on samanlaisia taloja. Siellä niitä kutsutaan leikkisästi nimityksellä ”top-on-the-rock-flats”.  Meillä pojilla oli varma tieto siitä, että kellarissa kummitteli. Joku kertoi sammuttaneensa valon ja nähneensä kaukana käytävän päässä hahmon, joka katosi  seinän läpi. Näin kummittelu tuli meidän mielestämme todistetuksi. Meillä oli myös tiedossa, että isommat pojat säilyttivät kiljupyttyjään urheiluvälinevaraston nurkissa. Pientä maksua vastaan me vartioimme niitä. Kellarikäytävästä oli outo yhteys toiseen maailmaan, joka ei poikennut näennäisesti tästä maailmasta, mutta oli kuitenkin erilainen. Kun kävelin mietteissäni kellarissa ja poikkesin käytävän ovesta ylös rappuun, sanokaamme  vaikkapa H-rappuun, niin se näytti kyllä samalta, mutta ei kuitenkaan ollut sama. Kun astelin porrastasanteilla, kaikkialla oli ensinnäkin täysin hiljaista, mitään ääniä ei kuulunut mistään. Ovien nimikyltit olivat oudoin kirjasimin kirjoitettuja ja ovet näyttivät kapeammilta. Ovikellot vaikuttivat aidoilta, mutta minulla ei olisi tullut mieleenikään koskea niitä. Kerran kuitenkin rimpautin kelloa, valmiina lähtemään karkuun, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Sen sijaan oven takaa kuului kuin hissin ääntä, siellä se mennä kolisteli kuilussa ja ilmavirta ujelsi, vaikkei talossa mitään hissiä ollut.

Tätä meidän taloamme vastapäätä oli toinen samanlainen, joka oli peilikuva omastamme, kaikkine kiemuroineen. Välissä oli pieni metsikkö, joka loi harhoja. Olin kerran näkevinäni  harvan kuusikon läpi, että vastapäisen talon samassa kohden olevasta asunnosta katsoi ulos samanlainen poika kuin minä. Kun kokeeksi heilautin kättä, toinen poika teki samoin. Meidän talomme pojilla oli toki yhteyksiä tähän ylätaloon, kuten sitä sanottiin, siellä oli kavereitamme, joten ajatus peilikuvamaailmasta jäi lopulta toteen näyttämättömäksi. Ylätalon takana alkoi suuri metsä ja siitä minun oikeastaan pitikin kertoa. Me leikimme siellä paljon ja humisevat salotuulet toivat leikkeihin jonkin ylimääräisen momentin, kuin ne olisivat taustoittaneet paljon suurempaa tarinaa, jossa olimme osallisina. Erilaisia sotaleikkejä tietenkin leikittiin paljon. Suuret kaatuneet puunrungot olivat juoksuhautoja ja maasta irti vääntyneet kannot tykkejä.

Kiipeilimme puissa paljon. Muihin puihin pääsi paksujen oksien kautta, mutta me olimme luoneet ankaria sääntöjä puusta toiseen siirtymiselle ja perimme toisiltamme erinäisiä maksuja, joilla sai ostetuksi luvan toiseen puuhun päästäkseen. Puuelämä on tyystin toisenlaista kuin maaelämä. Puun olemus ylevöittää asujansa, latvuksen oksat keinuvat tuulessa kuin uudessa elämässä ja maaelämän pienet huolet unohtuvat.

Meillä oli tietenkin myös paljon perinteisiä intiaani-cowboy -leikkejä ja laajat metsät olivat niille hyvä paikka. Joukot erkanivat toisistaan ja tekivät väijytyksistä hyökkäyksiä. Joskus toisen joukkueen poikia ei näkynyt kokonaiseen päivään missään. Ehkä he kiersivät metsässä jotenkin niin, että pääsivät illan tullen pujahtamaan kotiinsa. Osa vain katosi eikä heitä meidän lisäksemme kukaan kaivannut. Seuraavana päivänä leikki jatkui.

Kerran olimme kulkeneet kauemmas metsään ja saavuimme pienen aukion laitaan, jonne Aurinko lämpimästi loisteli. Menimme pensaiden suojaan piiloon, sillä aukiolla näkyi kaksi hahmoa, kaksi miestä, jotka syleilivät alastomina toisiaan. Joku meistä kahisteli varomattomasti pensaikossa, jolloin miehet katosivat kuin maan nieleminä. Heitä ei enää näkynyt missään. Olimme kuitenkin ehtineet nähdä, että toinen heistä oli talonmiehen vanhempi poika Jouni. Jouni oli hontelo vaaleakutrinen poika, joka istuskeli mielellään metsässä kiven päällä ja kirjoitti runoja. Kerran poimin kadulta paperilapun, joka oli pudonnut hänen taskustaan. Siinä oli runo:

 

Hassipolku

Katveessa tuulen kuulen, ohuina liehuvat sielujen terät

ajettuna valoon liian aikaisin

meille ei käy enää mikään

kuka antaa sen soisen rauhan, antaa varjon, joka ulottuu kaikkina aikoina

kaikkiin, jotka veistävät sanattomasti kaikkeuden materiaa

ja pyyhkivät tomut kuolleiden päältä ja antavat heille rauhan

 

Ehkäpä Jounin oli havainnut metsän fauni hänen istuskellessaan haaveilemassa ja ottanut hänet morsiamekseen. Huhut tietysti levisivät eivätkä kaikki meitä uskoneet. Talonmies kävi soittamassa ovikelloamme ja tivaamassa isältäni, mitä soopaa olen puhunut hänen pojastaan, vaikken minä mitään ollut juorunnut. Isäni joutui rangaistuksena pesemään soikollisen talonmiehen likapyykkiä.   Jotkut isommat pojat alkoivat nimitellä Jounia homoksi, mihin hän ei koskaan reagoinut, hymyili vain lempeästi. Myöhemmin hän muutti kotoaan eikä kukaan meistä tiennyt minne. Talonmies ei enää koskaan maininnut häntä sanallakaan, vaikka oli aina ennen ollut hänen koulumenestyksestään  ylpeä.

Kerran löysimme retkillämme maasta ihmisen kokoisen nuken. Vähän pelotti, kun emme ymmärtäneet, kuka sen oli sinne tuonut ja miksi. Sen suu oli auki, puseron etumuksesta pilkottivat valtavat rinnat ja alapää oli paljas. Aloimme pelätä, että ehkäpä nukke heräsi öisin henkiin ja vaelteli pitkin metsiä  etsimässä uhreja. Jotkut tökkivät kepillä nukkea ja pilkkasivat sitä. En tiedä, saiko muuan heistä osakseen kirouksen, sillä vähän myöhemmin tämä poika kiipesi puussa roikkuen henkseleistään paksussa oksassa, kun äkisti henkselit kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja hän rupesi hätääntyneenä sätkimään ja rimpuilemaan. Henkselit venyivät ja hän painui alaspäin ja sen jälkeen kimposi vauhdilla ylös ja löi päänsä puun oksaan niin että mätkähti. Saimme hänet nostetuksi oksan päälle ja autoimme maahan. Hän vakuutteli, ettei mitään sattunut, mutta sen päivän jälkeen hän jotenkin muuttui. Hän rupesi harrastamaan tanssia, joka ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Hänen kasvonsakin muuttuivat, ne olivat hyvin kalpeat eikä niissä värähtänyt ilmekään, sanoipa hän tai sanottiinpa hänelle mitä tahansa. Hän jätti koulun ja tanssi kotonaan ja kadulla päivät pitkät. Hontelot jalat heiluivat puolelta toiselle kuin ärsyyntyneet toukat. Pian hänestä sukeutui oikea tanssitaituri ja bossanovan mestari, jonka maneereita ja tyyliä kaikki matkivat, maan ylintä johtoa myöten.