Pölyhuiskaa hän heilutti, nauroi mennessään ja heilautti keimailevasti persettään ennen kuin katosi nurkan taakse. Minä olin juuri kakunpalasesta haukannut, sain hillittömän yskänkohtauksen ja olin tukehtua, kunnes puutarhasta ryntäsi eräs ystävällinen sielu ja toi minulle lasillisen mehua. ”Tämäpä on oivallista nektaria”, muistin kiitellä saadessani hengitykseni tasaantumaan. Hän kertoi, että valmisti sitä puutarhansa marjoista, mutta tarkkaa reseptiä hän ei suostunut paljastamaan, vaikka kuinka utelin. Hän kertoi vielä, että miehensä kuoleman jälkeen hänellä oli aikaa perin juurin hoitaa viljelystään. Hän liikkui puutarhassaan öiseenkin aikaan, tarkkaili tähtiä kuulaina syysöinä ja oli tuttu jo monen meteorisateen kanssa. Hän sanoi, että toisinaan hänen sydämentahdistimensa häiritsi tähtitaivaan katselua; sen koneisto resonoi jollakin tavalla hänen hermostonsa kanssa, niin että magneettisten purkausten aikana hän näki helposti näkyjä. Kerran hän keskellä yötä näki taivaalla kirkastuneen enkelin, joka huiskautteli valtaisia siipiään ja hitaasti katosi. Hän oli myös nähnyt jonkin suunnattoman ruman otuksen ajelevan poikki taivaan hevosten vetämissä vaunuissa. Sellaisten näkyjen jälkeen yöunesta ei paljon ollut toivoa; hän nukkui vanhuuttaan muutenkin huonosti, mutta korvasi puuttuvan yöunen torkahtelemalla päivisin puutarhakeinussaan. Iltapäiväkahvin hän tarjosi aina kaikille naapureilleen, ja näistä kahvihetkistä tuli perin suosittuja. Hyvin tavallista oli, että joku oli jotakin leiponut ja toi maistiaisia muille.