Ajattelin niin voimallisesti omenapuusta meteorikuuron tavoin ryöpsähtäneitä  omenoita, etten ollut saada lipaston laatikkoa auki. Kävi ilmi, että se oli juuttunut jonkin paperin takia; ohutta keppiä apuna käyttämällä sain tollon ulos. Se oli jokin vanha kartasto, siihen oli kirjoitettu paljon reunahuomautuksia. Tunnistin käsialan, se oli setäni; kartat olivat maailman merireittejä. Tiesin setäni käyneen laiva-aikoinaan miltei kaikissa suurissa satamakaupungeissa, muttei hän näistä seikkailuistaan juuri jutellut. Voihan olla, että satamavierailuissa tarjoutuivat merimiehille ne muutamat harvat vapaahetket, jolloin saattoi ryypätä ja pitää hauskaa, eikä sellaisia juttuja oikein jälkikäteen halunnut muistella tai muistanut. Yhden tarinan olin häneltä kuullut, silloin hän oli ollutkin aivan selvin päin. Hän hampparoi kännisten toveriensa kanssa kaupungin yössä. Seurue oli eksynyt varakkaiden kaupunginosaan, jossa suuret koirat pitivät vahtia. Joku oli saanut päähänsä kavuta jonkin lähetystön muurille. Kaikki olivat heti juonessa mukana, eikä setäni heitä voinut estellä. He pääsivätkin kiipeämään suojaisesta kohtaa muuria ylös ja laskeutuivat puseroista solmimallaan köydellä alas puutarhaan, jonka takana valomerenä kimmeltävä lähetystörakennus sijaitsi. Setäni kertoi, että siellä oli aivan kummallisia puita; niissä kasvoi suuria hedelmiä, joilla oli ihmisen kasvot ja jotka loistivat pimeässä. Sitten koirat alkoivat haukkua ja syöksyivät seuruetta kohti.