Mietin asiaa enkä sitä sitten lopulta enää kummeksunut. En ollut varma, uskaltaisiko kukaan tovereistani yrittää, mutta itse halusin kokeilla. Minä olin tarpeeksi kauan itkenyt tämän maankolkan surkeutta, nyt oli jo aika tulla muutoksen. Kuten arvelin, muut kaikkosivat vähin äänin taakseen katsomatta. Minä jäin ainoana paikalle, hylätylle metsäaukiolle, jossa hyppyteline seisoi suurena ja epätodellisen tuntuisena. Mitä olikaan mahtanut liikkua sen mielessä, joka oli hökötyksen tänne saakka raahannut? Matkaa lähimpään asutukseen oli useita päivämatkoja ja juuri siksi tuntui hullunkuriselta, että toverini häipyivät kukin tahoilleen muka kiireisiinsä vedoten. Kaikkien olisi joka tapauksessa kuljettava samaan suuntaan, jos he pois täältä mielivät. Aloitin kiipeämisen. Yhdellä loikalla sen päälle ei tosiaankaan päässyt, korkeutta oli sen verran reilusti. Se oli rakennettu metallikehikkoon, joka oli sateen jäljiltä liukas. Kerran kolautin jalkani kipeästi telineenkulmaan. Teline alkoi siristä kesken kiipeämisen. En löytänyt sille mitään selitystä. Telineen päälle pingotettu, melkein läpinäkyvä taso tuntui kumimaiselta ja antoi vain aavistuksen myöden painon alla. Ajattelin, ettei siinä kovin korkealle pystyisi ponnistamaan, mutta kun hyppäsin kaikin voimin ilmaan ja sitten putosin alas, se heitti minut niin korkealle, että näin kauas yli puurajan, tasangolle saakka, jonne nopeimmat tovereistani olivat jo ennättäneet. He vilkuilivat välillä hätäisesti taakseen ja jatkoivat juosten pakoaan.