Olin eräänä jonninjoutavana, mutta hyvin iloisena kevätpäivänä talkoissa eläkkeelle jääneiden talonmiesten lomakodissa. Se oli vanha puutalo metsän laidassa. Metsästä kuului lintujen taukoamaton voihke, kuuma aurinko nosti vesihöyrypilviä puunlatvojen ylle. Lomakodin pihaan oli ajettu puukuorma, joka minun piti kantaa ja pinota vajaan. Talossa ei ollut ketään, kaikki olivat lähteneet terapeutin käskystä kaupungille. Terapeutti oli palkattu hoitamaan talonmiesten traumoja, joita he olivat saaneet työssään nahisteltuaan vuosikaudet pikkupoikalaumojen kanssa. Minun haltuuni oli annettu lomakodin avaimet ja ymmärsin, että se oli se suuri luottamuksenosoitus. Luottamukseni olin ansainnut edellisenä kesänä, kun minuun ihastunut talonmiesten vanhin näki minun hyppäävän alas uimatornista. Olin uimalassa jo varhain aamulla, olin ensimmäisiä vieraita. Kapusin hiljaiseen torniin. Tuulen vihellyksessä kuulin ajatusteni hiljaisen kaiun. Vilkaisin yläilmoihin. Aamutaivaan sininen matto oli vielä rullalle kierrettynä ja odotti ylhäisten vieraiden saapumista. Koskaan aiemmin en ollut käynyt näin korkealla. Minua pelotti, sillä tiedossani oli tapauksia, joissa hyppääjä ei ollut koskaan tullut alas veteen, vaan kadonnut kesken pudotuksen. Kävelin kuitenkin hyppytasanteen päähän, suljin silmäni ja heittäydyin ilmaan. Putoamisen aikana ei ehdi paljon tajuta. Kerran kuulin korvissani suhahduksen. Kun avasin hetkeksi silmäni, näin suuren valkean linnun kaartavan minusta poispäin. Ilmassa kieppuminen oli kuin tarkoin varjeltua unta. Kun viimein mätkähdin veteen, se tuntui kolkolta paluulta todellisuuden ankaraan laaksoon. En tuntenut halua nousta pintaan, tulkitsemaan Auringon vaikeaselkoista kieltä.