Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli vesimittarin tarkastajana. Työhaastattelu pidettiin kaupungin vesilaitoksella. Heti rakennukseen astuessa tulija yllättyi. Aulassa vahvistimista kaikui virtaavan veden suhina. Kun vieras oli rekisteröitynyt, hänet ohjattiin kohteliaasti odotushuoneeseen. Siellä kuului veden tippumista, joka ei ainakaan ollut omiaan lievittämään hermostuneisuutta. Kun vierasta viimein tultiin noutamaan ja hänet vietiin sovittuun tapaamiseen, kaikkialla käytävillä kaikui veden lorina. Haastattelijani oli pitkä mies, jonka valkoiset hiukset ulottuivat olkapäille asti. Hän oli pukeutunut valtameren siniseen kaapuun. Huoneen seinistä työntyi esiin lukematon määrä erilaisia hanoja ja hyllyillä oli siisteissä riveissä vesikarahveja ja lasipulloja. Haastattelu oli lyhyt. Yritin vastata luontevasti kysymyksiin, vaikka minun oli vaikea saada niistä selvää, sillä hänen puheensa muistutti muljahtelevan suolammen ääniä. Kysymykset olivat outoja. Ensin tivattiin maailman merten syvintä kohtaa, sitten haluttiin tietää, mitä hakija ajatteli alasti uimisesta. Sain paikan. En tosin tiedä, oliko muita hakijoita ollenkaan, sillä olin löytänyt työpaikkailmoituksen uintiretkelläni. Se oli kierretty rullalle meressä ajelehtivaan pulloon. Haastattelija ilmoitti hyväksymisestä puhelimitse. Verkkaisesta mulahtelusta ymmärsin lopulta, että minun oli heti aamulla mentävä ensimmäiselle mittarinlukureissulleni erääseen tavarataloon.