”Ostetaanks kissa?”, kysyin sinä aamuna. Äiti oli pakannut ja laittautui valmiiksi matkaa varten. Muuttaisimme kesäksi maalle. Äiti sanoi, ettei kissaa voinut hankkia vain kesäksi. ”Mutta jos se jäis”, yritin vielä. Asiasta ei kuitenkaan enempää puhuttu. Ennen puoltapäivää olimme alhaalla odottamassa kuljetusta. Aamu oli hiljainen; taivas oli korkealla ja viiltävän sininen. Ne, joiden oli töihin mentävä, olivat jo menneet. Edes lasten ääniä ei kuulunut, kaikki olivat varmaan jo maalla kesänvietossa. Äidin kiellosta piittaamatta nousin aidan päälle tähystämään. Sieltä näkisi, kun auto tulisi. Sieltä näkyi myös kaupungin suurin kirkko. En ollut käynyt siellä kuin kerran, silloin oli kevät. Livahdin salaa sisään iltapäivän raukeina tunteina. Kirkon kupoli oli pyörryttävän korkealla. Siihen oli maalattu Jumalan kasvot, jotka tuijottivat alas vihaisesti. Alttaritaulu kimalteli auringossa. Se oli tehty värjätystä pullolasista. Tämä oli herättänyt närää; joidenkin mielestä oli jumalatonta tehdä kirkkoon taulu vanhoista viinapulloista. Siinä töllistellessäni kuulin ääniä ja pujahdin piiloon penkkirivin suojaan. Käytävällä paukahtelivat askeleet. Kuvittelin, että jokin olio oli päässyt irti helvetin kauhuja kuvaavasta taulusta ja etsi minua. Tuli hiljaista, kunnes hätkähdin taas. Parvella alkoi pauhaava urkujen soitto.