Aiemmin hän ei ollut esittäytynyt, kun tapasimme. Pidin häntä sen vuoksi töykeänä ja mietin itsekseni, mikä hän oikein luuli olevansa. Tällä kertaa hän oli puhelias, kertoi nimensä ja myös sellaisia asioita elämästään, joita en uskonut kuulevanikaan. Hän sanoi olleensa pitkään vieraalla maalla, maassa, jossa kaikkialla oli karua erämaata. Laajan näköalan katkaisivat vain poimuvuoret, jotka olivat kummallista mustaa kiveä, aivan kuin pikeä. Tuuli ja erämaan hiekka olivat kuluttaneet huippuja niin, että ne näyttivät siltä, kuin iltapäivän kuumuus olisi niitä pehmentänyt. Auringonvalo heijastui niistä kirkkaasti ja taikoi esiin erikoisia muotoja, kuin kasvoja. Välillä hiljaisuuden keskeltä kuului vihlovia kirkaisuja. Hän oli asunut keskellä erämaata pienessä kojussa, jossa ei ollut mitään mukavuuksia. Pari kertaa kuukaudessa ohitse kulki karavaani, josta sai ostaa ruokaa ja muuta tavaraa. Vaikka muina aikoina erämaa näytti aivan autiolta, ilmaantui kauppapäivänä hämmästyttävän suuri joukko väkeä kuin tyhjästä karavaania ihmettelemään. Hänen kojunsa oli nähtävästi jonkinlainen karavaanin vakiopysäkki, johon seudulla asuvat tulivat tekemään ostoksensa. Karavaanin pysähdyksissä ollessa sen ylle kerääntyi aina leijailemaan suuria mustia korppikotkia. Hän ei suostunut kertomaan minulle, mitä hän erämaassa teki.