Ihmisen elämä on lyhyt ja sen on taipumus lyhentyä, toistamiseen. On luonnollista, että sitä joskus pelästyy huomatessaan, miten vähäpätöisiä omat ponnistelut ja aikaansaannokset elämässä ovat. Tulee halu tehdä muutakin kuin vain muistiinpanoja elämästään, joka tuntuu olevan useammin ulkopuolisten säädeltävissä kuin omissa ohjaksissa. Yhteiskuntakone, tuo taivaasta tipahtanut kulmikas hirviö, kulkee yli ja jauhaa sielun tomuksi. Muuan kollegani pohti näitä asioita vuosia ja teki sitten omat johtopäätöksensä. Hän irtisanoutui työstään ja rupesi maalaamaan. Hän maalasi kaupungin talojen kattoja. Mitään lupia hän ei koskaan anellut, kiipesipä vain valitsemalleen katolle ja aloitti maalaamisen. Hän maalasi kattoihin maailmakirjallisuuden suuria murhenäytelmiä. Kun hänet lopulta pidätettiin, hän oli viranomaisten mukaan ehtinyt turmella lähes kaikkien kaupungin virastojen katot. Kaupungissa ei oikeastaan muita kuin virastokäyttöön tarkoitettuja taloja ollutkaan, asujaimet oli pakotettu maan alle. Tapauksesta järjestettiin keskusaukiolla julkinen oikeudenkäynti. Kaupunginjohtaja toimi syyttäjänä. Hänellä oli kaulassaan niin paksut kultakäädyt, että hänet piti tuoda paikalle paareilla. Hän toimitti kuulustelun makuultaan. Ihmisiä oli aukiolla kuin meren mutaa. Maalari oli suljettu lasikoppiin, jonka päällä luki suurin kirjaimin: SYYLLINEN. Hänen puolustuspuheensa vahvistettiin rätisevän kovaäänisen kautta. Hän sanoi, ettei koskaan ollut nähnyt pilviä niin läheltä kuin katolla maalatessaan.