Vaellamme hiljaisina metsän halki. Kaikki ovat jännittyneitä; opas sanoo, ettei matkaa ole enää paljon. Pysähdymme tauolle. Puunlatvasta kuuluu hermostunut tirskahdus. Yritän tähyillä, mutta onnistun näkemään vain vilahduksen värikkäästä pyrstöstä. Katsettaan nostamatta opas mutisee linnun nimen, jota en ole koskaan kuullut. Hän kiertää juomapullonsa korkin kiinni, nousee maasta, jossa on istunut kiveen nojaten, ja lähtee mitään puhumatta eteenpäin. Edessä on mäentöyräs, jota kapuamme ylös. Paksu hiekka upottaa joka askeleella. Hiekanjyväset kimaltavat auringossa. Opas seisahtuu töyräälle, vajoaa polvilleen ja ähkäisee. Siinä se on, suoraan allamme, pyörre. Sitä ympäröivillä kallioilla seisoo miehiä. Opas poimii maasta kiven ja heittää sen heistä piittaamatta pyörrettä kohti. Se ponnahtaa pyörteen pinnasta korkealle ilmaan. Hän hymyilee. Sitten hän jakaa meidät kolmeen ryhmään, joista kunkin tulee laskeutua eri reittiä alas pyörteelle, koko ajan ilmeikkyytensä säilyttäen. Ryhmämme kiertää törmän vastakkaiselle reunalle. Siellä katkomme oksankarahkat apuneuvoiksi ja alamme varovaisesti laskeutua alas. Miehet pälyilevät meitä levottomasti. He alkavat mylviä kumeasti ja viittovat toisilleen kiihtyneesti. Kalliopaadella sätkii suuria kaloja. Niillä on suomujen sijasta kellanruskeat luupanssarit. Miehet tekevät lähtöä. Viimeisetkin tempaisevat pyydyksensä vedestä. Koukuissa roikkuu syötteinä linnunraatoja. Ne jäävät kalliolle, kun he pakenevat kaikkiin suuntiin.