Mies riisui lasit silmiltään. Hänen silmänsä olivat verestävät ja kun jäin niitä ajatuksissani tuijottamaan, hän naurahti. Hän sanoi, ettei ollut saanut pariin yöhön nukutuksi, koska oli joutunut pitämään vahtia sähköpylväässä kotitalonsa ulkopuolella. Joka syksy ne menevät tästä ohi, hän sanoi ja tarkoitti tietenkin hanhia. Minäkin olin kuullut niiden kaklatuksen. Minulla oli kiire, joten en ehtinyt jäädä puhelemaan hänen kanssaan; niinpä sanoa töksäytin hieman hämmentyneesti hyvästit ja lähdin kävelemään kohti hissikuilua. Hissi oli räjähtänyt pari viikkoa sitten; jäljellä oli pelkkä kuilu ja katkenneet vaijerit. Lähitalojen asukkaat olivat nähneet, kuinka hissi syöksyi ulkokaton läpi ja painui ulisten taivaalle. Siitä ei kuultu sen koommin. Koska portaatkin olivat kunnostettavana, ei minun alas päästäkseni auttanut muu, kuin yrittää kuilun kautta. Kuilu oli pimeä eikä pohjaa näkynyt lainkaan.
Onneksi seinämässä oli siellä täällä ulokkeita, joihin saattoi tukea jalkansa. Pelko iski vasta siinä vaiheessa, kun ylhäältä tuleva valo alkoi harmaantua ja häilyä ja katosi lopulta kokonaan. Oli vain yritettävä löytää tiensä varovasti jaloilla tunnustelemalla. Sitten muistin, että taskussani saattoi olla tulitikkulaatikko. Mutta miten kaivaisin sen esiin, kun oli samalla pidettävä molemmin käsin kiinni, kaikin voimin?