Milloin saisin mahdollisuuden oikein itkeä, syksyn lehtien tapaan hiljalleen leijailla maahan ja jäädä siihen, viimeisenä mielessä rastaan kuulas laulu keväisessä lehdossa. Minulla on nyt mitta täysi, otan vaellussauvani, jolla haluaisin lyödä ketä tahansa vastaantulevaa ja asioitani urkkivaa oikein kunnolla, ja lähden talsimaan tätä pimeää polkua. Olen nähnyt sen kerran päivänvalossa, silloin oli kuuma päivä, tuuli pyörteili kaikkialla ja polun pinnasta nousi pöly, joka tunkeutui sieraimiin ja suuhun. Kukaan ei saa tulla minulle kertomaan, miten tulisi elää, kirjanoppineet saavat jäädä kivettynyt ilme kasvoillaan lehteilemään papereitaan. Mukaani otan naapurin koiran, joka on laillani kaikista paskamaisuuksista kärsinyt jo pitkään, sen näkee sen ilmeistä, kun sille tuodaan ruokaa. Me kuljemme polulla, kukaan ei tiedä meistä enää mitään, me emme myöskään palaa, sillä täällä meillä ei ole mitään menetettävää. Taitan oksan puusta pyydettyäni siltä ensin hereästi itkien anteeksi ja laitan sen suuhuni. Riivin oksasta lehdet, pureskelen niitä ja laitan kieleni alle sulamaan. Niistä virtaa voimaa sieluuni. Alan nähdä asioita, joita ei ole nähtäväksi suotu, menneessä, nykyisessä, tulevassa. Minulla on nyt täysi työ ja toimi, asioiden suunta on muuttunut.