Juuri tämän joen pohjassa olen syntynyt ja sieltä seuraillut elämäni vaiheita. Ensimmäiset vuosikymmenet ruskeavetinen kymi juoksi vuolaana ylitseni, sen kohina rauhoitti hapuilevaa mieltäni. Minun ei tarvinnut käydä pinnassa kuin ehkä jutellakseni Auringon kanssa, jos mielin. Sen antamia vastauksia en useinkaan ymmärtänyt; minulle jäi sellainen tunne, että se luuli keskustelevansa jonkun muun kanssa. Mutta tuli sekin aika, jolloin minun oli pakko nousta pintaan, sillä joen varalle oli tehty suunnitelmia. Joenuoma oli määrä kuivattaa siltä kohden, jossa asuin ja rakentaa paikalle kauppakeskus. Minun oli noustava puihin. Sieltä saatoin vain katsella, kuinka jokeani tärveltiin. Se ei tähän kuitenkaan suostunut, vaan sukelsi maan sisään. Niin oli suuren joen tarina lopussa, se katosi kuin koloonsa luikerteleva käärme. Rannan puut kuivuivat ja minulle tuli taas muuton aika. Sain asuinsijan koulun ullakolta, imeydyin sen hiiltyneisiin hirsiseiniin. Koska halusin oppia ne kaikki kirjainmerkit ja numerot, joista niin paljon puhuttiin, aloitin koulutuntien seuraamisen. Maantiedon tunnit olivat minulle ehkä vaikeimmat, niillä puhuttiin jokireiteistä. Opettaja, vasta nuorukainen, vertasi jokea huolettomaan kulkuriin. Hän piti tunneillaan kovaa kuria; kaikkien oli opittava ulkoa jokireitit, koska niiden kautta aukeni pääsy merelle. Minun jokeni oli jo ehditty poistaa suurelta seinäkartalta, se oli maalattu peittoon valkealla korjauslakalla. Opettajan vaimo oli työssä samassa koulussa. Hän oli hyväntahtoinen, mutta hiukan hermostunut nainen. Pariskunnalla oli kaksi lasta, joista toinen oli jo aivan pienenä päättänyt jättäytyä järjestyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Vanhemmat olivat hänestä huolissaan. Lopulta he ottivat yhteyttä jokiproomun entiseen kippariin, jonka löysivät umpijuovuksissa kapakasta, ja pyysivät tätä ottamaan lapsen kasvatettavakseen.