Aloitetaan alusta, se on luontevinta. Asiat alkoivat mennä pieleen heti Kätilöopistolla. Synnytysvaikeuksien takia minut otettiin ulos sektiolla. Tällä oli ikäviä seurauksia, sillä normaalissa alatiesynnytyksessä olisin saanut tärkeitä bakteereita, jotka olisivat parantaneet elimistöni puolutuskykyä ja suojanneet allergioilta. Niinpä minulle puhkesi nuorena atooppinen ihottuma ja sain koulutovereiltani lempinimen Iso-Rupi. Kiitos heille siitä.  Heti synnyttyäni huomattiin, että olin ns. sininen lapsi ja sain varmuuden vuoksi hätäkasteen. Hoitaja antoi hätänimen, se oli Pius Nikodeemus Kissanpoika. Luultavimmin hän oletti, että kuolen ilman muuta, joten mitä väliä. Osoittautui kuitenkin, ettei sinisyys johtunut sydänviasta, kuten epäiltiin, vaan että se oli täysin harmitonta. Huomattiin kuitenkin myös, että minulla oli kampurajalka, vasen jalkateräni oli sisäänpäin taipunut. Minut nukutettiin Lastenlinnan sairaalassa useita kertoja, joiden aikana jalkaani väänneltiin ja käänneltiin. Lopulta todettiin, että kampura pitää hoitaa, kuten tuolloin jo itsekin epäilin, perinteisellä side- ja kenkähoidolla. Minut passitettiin Diakonissalaitoksen sairaalaan, koska vanhemmillani ei ollut kelvollista asuntoa ja koska kampurajalan hoito oli syytä aloittaa heti. Vanhempani eivät olisi osanneet sitä. Minua ajelutettiin sairaalasta toiseen ympäri Helsinkiä kuin jotakin rahakasta juoppoa kapakoiden välillä. Olin sairaalassa puoli vuotta ja vanhempani kävivät katsomassa minua kun muistivat tai ehtivät. Seurustelin enimmäkseen hoitajien kanssa, jotka vaihtuivat vuorojensa mukaan päivittäin niin, että olin aina yhtä ihmeissäni nähdessäni uuden hoitajan. Luulen, että tuolta ajalta juontuu väkevänä intohimona poltteleva rakkauteni sairaanhoitajanaisiin. Erityisesti sääret vetävät minua puoleensa, niin että vieläkin toisinaan kumarrun syleilemään naisen sääriä kadulla - usein huonoin seurauksin. 

Puolen vuoden kuluttua asuntoasiat kohentuivat ja isäni tuli hakemaan minut kampurakenkineni kotiin. En olisi halunnut lähteä ja huusin koko matkan. Isä hermostui ja nipisti minua takapuolesta. Se ei tietenkään auttanut. Vähitellen arki lähti kuitenkin sujumaan homeisessa puutalossa, vanhempani vaihtoivat ohjeiden mukaan tukisiteitä ja sovittelivat yöksi metallikengän jalkaan. Minulla on se kenkä vieläkin tallessa, sen pohjaan on kirjoitettu jotakin, joka näkyy ultraviolettivalossa: ”Consummatum est” eli ”Se on täytetty”. Aika raamatullista siis, taaskin olevinaan kai vitsikästä. Varmaan joku hoitajista tai sairaalan kenkävaraston evp. ylivääpeli on ollut asialla, sillä vanhempani eivät osanneet latinaa.

Lapsuuteni oli ankea, vanhempani käivivät työssä ja minulle piti löytää hoitopaikka. En viihtynyt  missään, yksityisissä hoitopaikoissakin vetäydyin mieluusti omiin oloihini. Hoitotäti oli hyvää tarkoittava ja leikki sisällä muiden lasten kanssa, kun minä seisoin yksikseni pihalla. Kiipesin autotallin katolle ja ihmettelin uutta kattopeltiä, joka kiilteli ja hohkasi lämpöä auringossa. Minulta oli päässyt paska housuun kuten usein aiemminkin, kun en ehtinyt vessaan. Lopulta putosin katolta. Kylkiluihin tuli murtumia.

Suurin kammotukseni olivat päiväkerhot. Olin ”Mustikoiden” ryhmässä ja minun oli osallistuttava leikkeihin, syötävä mannapuuroa ja teeskenneltävä, että minulla oli hauskaa. Lopulta kieltäydyin kokonaan menemästä hoitopaikkoihin ja sainkin leikkiä yksikseni pihalla. Seuraavan kerran jouduin sairaalaan Auroraan, kun pikku pippelini tulehtui ja minulta leikattiin esinahka. Minä totisesti tunnen Helsingin sairaalat.

Kotitalon edustalla oli kallio, jossa usein leikimme muutaman toverini kanssa. Kerran sain kiven päähäni. Siihen tuli reikä, josta nousi suuri määrä höyryä kuin painekattilasta. Joku väitti, että siitä kuului myös musiikkia. Reiälle ei tehty mitään, isäni teippasi sen kiinni ja se luutui aikanaan umpeen.

Kansakouluaika meni jotakuinkin kommelluksitta, tunsin tosin olevani ulkopuolinen ja miettiväni, mitä ylipäätään tein siellä. Opin lukemaan unessa, mutta väärinpäin, luin kaiken lopusta alkuun ja opettaja luuli minun ärsyttävän häntä tahallaan. Sitten hän keksi kääntää aapiseni ylösalaisin ja lukeminen sujui, kun ensin totuin tulkitsemaan kirjaimet ylösalaisin. Kun lukeninen edistyi, muistan vieläkin repaleita runosta, joka piti opetella ennen kevätodistusta:

Ja se metsä oli maailman hitain

ja se tähtitarhojen kimallus

kun öinen tuuli puhalsi

Merten kyntäjät tuntevat

kuolleet kapteeninsa

heidän puiset nukkensa

mutta minä puhun kadonneiden kielellä

Auts!

Tuo ”auts” ei tietenkään kuulunut runoon, mutta minä aina lisäsin jotain lukiessani, jälki-istunnon uhallakin.  Ja jälki-istuntoja tuli, ne pidettiin kansalaiskoulun voimistelusalissa, jonne edellinen vahtimestari oli hirttäytynyt. Istuin pulpetissa keskellä salia ja valvojani, uusi vahtimestari, sammutti joskus valot minua pelotellakseen. Hän tuli aivan lähelle ja  tunsin makean viinanhajun. Hän tukisti minua. Jotenkin sain turvaa hänestä, hän tuntui olevan se, joka  ohjasi oikealle tielle, käski ja piti kuria. Tukistamisesta en tietenkään pitänyt, muttei se suuremmin järkyttänytkään. Minun on jälkeenpäin mahdoton sanoa, oliko hänessä jotain perverssiä vai ei, muistan vain hänen hien- ja viinanhajunsa ja paksut karvaiset käsivarret.

Oppikoulu alkoi ja heti ensi luokalla piti pitää esitelmä luokalle. Esitelmäni aihe oli Kolumbuksen matka Intiaan. Juuri minun esitelmävuorollani opettaja keksi tuoda nauhurin luokkaan. Esitelmäni äänitettiin ikäänkuin en olisi jo muutenkin jännittänyt. Esityksen aikana nauhuri syttyi palamaan kohdassa, jossa olin sanomassa  ”Silloin Kolumbus repesi nauruun”. Tuli levisi vaatteisiini ja sain  palovammoja, joista osa tulehtui. Isäni pissasi niiden päälle ja sanoi, että se auttaisi niitä parantumaan. Rehtori syytti minua tulipalosta. Hän tuli meille kotiinkin syytekirjelmänsä kera. Vaikka en ollut nauhurin syttymiseen millään lailla osallinen, myönsin painostuksen alla lopulta, että minun vikanihan se oli. Isäni joutui maksamaan korvauksen järkyttyneelle opettajalle.   

Minua kiusattiin keskikoulussa, jouduin tuon tuosta tappeluksiin isompien poikien kanssa, aina tietenkin hävisin. En tiedä, mikseivät he tapelleet kokoistensa poikien kanssa. Luokassa eräät keksivät tuijottaa minua tunnilla, jolloin punastuin ja sekös lisäsi heidän kiusaamisintoaan. Opettaja ei asiaan puuttunut, sanoipa kerran minulle vain ”Opettele käyttäytymään”, kun huomasi kiusaajieni tirskuvan.

Olin hyvin ujo enkä saanut tyttökaveria. En edes uskaltanut yrittää ja niinpä vain odottelin, että joku huolisi minut. Sellaista ei koskaan sattunut eikä ole sattunut itse asiassa milloinkaan. Kerran eräs tyttö kyllä puhui minulle ja hymyili. Hän pyysi minua pitämään ovea auki, kun tuli ovesta sisään kantamusten kanssa. Rakastuin häneen ja yritin lyöttäytyä hänen seuraansa, kun hän taas kerran käveli pihan poikki. Olin tulipunainen ja änkytin kiihtyneesti jotain hänen kauniista hiuksistaan. Ei mielestäni lainkaan hullumpi avaus näin jälkikäteen tarkasteltuna, mutta hän vain vilkaisi minua kerran ja mutisi ”Ei herran jumala”, naurahti ja jatkoi matkaa. Yksinäisyys tuntui kipeänä, se säteili fyysisenä kipuna päästä jalkoihin. Sitä jatkui vuosia, kunnes yhtäkkiä hellitti, kuin piru olisi puuttunut peliin. Totuin yksinäisyyteen enkä enää kaivannut ketään.

Istuin aina koulutunneilla eturivissä päällystakki päällä, enkä osallistunut tuntien kulkuun lainkaan. Takki oli turvakilpeni. Jotkut opettajat keksivät erilaisia tapoja kiusata minua ja viittaamisesta huomauttelusta tuli yleinen vitsin aihe. En viitannut koskaan, minusta se oli typerää. Opettajien mielestä se taas kuului asiaan. Muut lähtivät pilailuun mukaan. Kun opettaja kysyi jotain, kaikki nostivat heti käden pystyyn. Paitsi minä. Sitten opettaja kysyi: kuka ei tiedä ja luokka repesi nauruun. Hauskaa.

Kesätöissäkin olin. Rakennuksella. Valettiin talon perustaa ja työnsin sementtiä kottikärryillä lankuista tehtyä luiskaa pitkin.  Kärry oli kuitenkin kovin painava ja vieri vastustamattomasti lankulla eteenpäin, enkä voinut sitä pysäyttää, niin että sekä kottikärry että minä putosimme valuun. Koko rakennusporukka lopetti työnsä ja alkoi nauraa, kun kömmin valusta ylös. He kutsuivat ohikulkijoitakin paikalle ja lopulta ympärilläni oli satojen nauravien naamojen pyörre.