Näin viime kesänä esineen taivaalla. Istuin korkean kallion laella lukemassa. Esine välkehti iltapäivän auringossa. Se ei liikkunut millään säännöllisellä lentoradalla vaan putosi hiljalleen alemmas ja näytti leijailevan. Kenties se oli lentokoneesta irronnut osa tai matkalaukku, joka liiteli kansi avonaisena taivaalla, matkatavarat ulos sinkoutuneina. Ehkäpä läheiseen järveen polskahtaisi kohta kenkä tai johonkin puunlatvaan tarttuisivat untuvaiset pikkupöksyt.  Henkilö, jonka laukku oli, odottaisi sitä turhaan määränpäässään. Hän tekisi katoamisilmoituksen, jota selvitettäisiin eri lentoasemien virkailijoiden kesken. Laukkua ei ikinä löydettäisi. Menetys voisi olla omistajalle suuri. Kenties laukkuun oli jäänyt esikoisrunokirjan käsikirjoitus tai ratkaiseva todiste syyttömyydestä murhaan. Mietteeni keskeytti mies, joka oli vaivihkaa tullut kalliolle ja istuutui viereeni. Hän näytti pummilta, joten suhtauduin häneen epäluuloisesti ja nousin ylös. Hän alkoi kertoa elämästään. En kehdannut heti lähteä pois, vaikka varauduin jo mielessäni pitkään tarinaan. Hän sanoi olevansa entinen kappalainen ja saaneensa potkut varastettuaan kirkon tauluvarastosta taulun. Hän vei sen kotiinsa, josta muuan kirkkovaltuuston jäsen yllättäen löysi sen tekemällään tarkastuskäynnillä. Mitään selitystä hänellä ei varkauteensa ollut, hän kertoi vain mieltyneensä tauluun, joka esitti syntiinlankeemusta. Taulussa pieni rujo koira nuoli rääsyläistytön paljasta pohjetta. Taustan nummimaiseman yllä säteili sininen aurinko. Etualan puun mutkaisella oksalla istui niin elävän näköinen lintu, että saattoi melkein kuulla sen laulavan siipipeili väreillen pakahduttavan kaunista häälaulua. Potkut saatuaan kappalainen oli kierrellyt maita ja meriä tätä lintua etsimässä.