Armeijassa viikonloput, jolloin oli kiinni, tuntuivat aluksi piinallisilta. Muut häipyivät kuunneltuaan ensin alikersantin karjumista märissä vaipoissaan ja siedettyään palvelusasunsa repimistä ja juoksuttamista pukukaapin ja rivin väliä. Sitten kasarmi hiljeni, ja vaikka vitutti, laskeusi lopulta taivainen rauha. Makailla vain punkalla ja katsella ulos, tai laahautua sotilaskotiin munkkikahville  musiikkia kuuntelemaan. Vähän väkeä, vähän huutoa, sai olla rauhassa. Kotona ei kuitenkaan olisi ollut mitään sen kummempaa tekemistä kuin ryypätä, vanhempien kanssa ei olisi kestänyt olla paljon tervehtimistä pidempään. Kävin luvatta hitusen kasarmialueen rajojen ulkopuolella olevalla niityllä, olihan kesä tuossa. Nämäpä ovat asiat, jotka niityllä maatessani muistiin panin ja linnuille kerroin: Olipa poika, kerjäläinen tietysti, vaikka hyvissä vaatteissa, kun oli vaatteet varastettu satunnaiselta pyykkinarulta, vielä sellaisiakin oli. Nykyisin talot ovat muovipusseissa eikä pihoihin ole asiaa. Turvallistakaan niitä ei olisi lähestyä, sillä talo saattoi kohota ilmaan hetkellä millä hyvänsä, tämä oli taattu kansalaisoikeuksista määritellyissä pykälissä, joista oli noussut kova kohu. Eräs kansanedustaja oli tavattu oksentamassa kaupungintalon kulmilla ja alkoi herätä epäilys,  missä hän oli ollut, vaimo ei ollut kuullut, ei serkku, ei isä, ei kukaan. Isä tosin oli hoivakodissa eikä muistanut mistään mitään, joten häneltä olisi ollut hyödytöntäkin asiasta kysyä. Pojasta hänellä oli sentään säilynyt muistissa eräs piirustus. Siinä oli epätodellisen tarkasti värjätty puun lehti, joka istui pitämässä puhetta suuressa puistossa ja maistelemassa pullukoiden rouvien kanssa rapuleipiä. Siinä oli hyvä muistella menneitä, ne olivat niitä aikoja, kun tukkilaiset valuivat tukkiensa päällä eduskuntatalon editse ja puivat nyrkkiä, tiedättehän nuo maalaiset. Maailma kavahti, Kuu heilahti. Muistot ylväästä Preussista saivat kyyneleet runoilijoiden silmiin. He nousivat kilvan ilmojen teille kaupungin tuhansista torneista.