Saarella on riehunut synkkä myrsky, teitä on romahtanut, siltoja katkennut ja sähköt ovat poikki monessa kodissa. Istun mustakivirannalla ja katselen merelle. Olo on kehno, olen ryypännyt monta päivää pimeässä hotellihuoneessani. Meri on paiskonut rantaan puusilppua, meriruokoja ja rikkinäisiä verkonkappaleita. Rantavedessä kierähtelee ihmisen kokoinen hahmo – onkohan se joku kadonneista merisotilaista, joiden epäillään hukkuneen helikopterionnettomuudessa? Etsintäpartiot ovat kiertäneet pitkin rannikkoa useita päiviä. Ryntään rantaan katsomaan. Helpotuksekseni se ei ole ihminen vaan nukke. Käännän sen selälleen. Kasvoilla on irvokas virnistys, silmät tuijottavat rävähtämättä taivaalle. Keho on tehty juuttisäkistä, jonka sisällä on perunoita. Ratkenneista kohdista pistää esiin rautalangan pätkiä. Pää on tehty kookospähkinän kuoresta. Hätkähdän, kun suuta esittävästä raosta pursuaa esiin suuri ilmakupla. Jospa se osaisi puhua. Kuunnella ainakin, kertoisin sille kaiken.

Meri raivoaa aina vain. Rantaa lähestyessään aallot muuttuvat korkeiksi. Ne saavat tuuheaharjaisen paviaanin muodon. Kun ne lyövät voimalla rantaan, paviaanit karkaavat sivuilleen hermostuneesti vilkuillen puihin ja kapuavat latvaan saakka. Siellä ne katoavat ilmaan poksahtaen kuin saippuakuplat.