Hän arvatenkin ajatteli olevansa liian hieno siihen tärkeään virkaan; enpä ollut mokomaa ennen kuullut. Minä ainakin olisin riemastunut sinisen linnun liverryksestä, jos sellaista olisin saanut kuullakseni, se olisi ollut kuin tuhansien kultaisten purojen solinaa korvilleni, jotka jo ovat vanhat ja väsyneet ja tahmean karvan peitossa. Ohitseni meni juuri mies tätä samaa käytävää, joka ei johda mihinkään ja pureskeli mennessään leipää. Hänellä oli yllään musta nukkavieru puku. Hänen tukkansa hapsotti, ja sormien kynnet olivat pureskellut, mutta minun sydäntäni hänen hätäinen vilkaisunsa lämmitti. Ajattelin, mistä saisin samaa leipää, joka jätti jälkeensä noin täyteläisen tuoksun. Olisiko minun kuljettava leipää saadakseni siihen suuntaan, mistä hän tuli vai siihen suuntaan, jonne hän meni? Halusin kysyä tätä häneltä yhtä kiihkeästi kuin kuivunut, halkeillut erämaan pinta himoitsee runsasta sadetta. Mutta mies oli kadonnut, koko käytävä oli kadonnut. Sen olemassaolo oli vain siinä, mihin astuin. Taakseni en enää uskaltanut katsoa. Nyt ei suunnasta väliä, puuskahdin itsekseni epätoivoisesti ja siinä samassa lintu pyrähti olkapäälleni istumaan. Sydämeni pamppaili, minä olin onnellinen, lintu lauloi kultaista laulua, se oli sininen lintu, se onnen sininen lintu, josta itämaiset runoilijat puhuvat. Setäni, joka oli muodottoman lihava merimies, mutta naisten suosiossa, oli käynyt itämailla ja tavannut runoilijoita, jotka kuluttivat aikaansa basaareissa hypistellen kaikkea kallista, johon heillä ei ollut varaa.