Salin kaiku ui mielessäni enää etäällä, tyhjyyksiä täynnä. Minun ei tehnyt mieli itkeä, paremminkin nauraa, tai mieluummin olisin ollut kuin selkääni saanut, niin kuin silloin lapsena, kun makasin pimeässä kellarissa päiväkausia, häpeämässä turpaan saamistani, haluamatta nousta. Viimein muuan kaverini sinne tuli, houkutteli minut ulos, silloin oli talviloma ja hän sanoi, että saisimme hänen sokealta äidiltään kaakaota. Mietin, mihin tuokin ihminen on mahtanut joutua. Kerran näin hänet televisiossa, hän värjötteli yksinään lumituiskussa. Lähetys oli ulkomaankielinen enkä ymmärtänyt kieltä, mutta hän se oli. Yritin soitella tv-studioihin, mutta eihän niistä selvää ottanut. Nyt minulla oli viimein valtaa niin paljon, että voisin toteuttaa tämänkin unelmani, siis selvittää toverini kohtalon. Valtani olin anastanut kukkapurkin välityksellä eräältä koulutoveriltani, josta oli tullut suuri johtaja, näin hänen naamansa jossakin typerässä äitienpäiväkortissa. Tarvitsin kukkapurkkitemppuun kiinalaisen tädin, jonka tiesin siivoavan hänen asuntoaan. Täti suostui, vaistosin jotenkin, ettei hän voinut sietää miestä, vasta myöhemmin selvisi, mistä se johtui. Miehellä oli lemmikkinä jokin merkillinen itsevalaiseva lisko, joka asui vuorilla ja oli naisen kotikunnailla pyhä eläin, se oli hänen kanttoninsa lippuvaakunassa. Temppu onnistui, minuun siirtyi haisevaa valtaa ja tiedotusvälineet olivat polvillaan edessäni, kaiken aikaa.