Pukeudun valkeaan, nousen purjeveneeseen ja katson kuinka se hiljaa lipuu rannasta, edessä aukeaa aava meren selkä. Haluan kadota jäljettömiin, unohtaa viheliäisen elämäni ja varsinkin sen paskiaisen, johon tuhlasin niin monia vuosia. Kaikki oli haaskausta, turhaa. Taivas salamoi horisontissa, pilvet jomottavat mustana sykkyränä. Mies petti, hyppäsi sen nuoren naisen luona. Eipä olisi enää ironisemmin voinut käydä. Mistä sitä koskaan voi tietää. Ehkä tämä sitten oli rangaistus.

Sanon sitä aina Ulpuksi. Se syntyi jalka vinossa ja heti kättelyssä se nukutettiin ainakin viisi kertaa, kun lääkäri yritti vääntää sen jalkaa suoraksi. Eihän siitä mitään tullut, lastalla se piti hoitaa, kai sen nyt tajusi maallikkokin. Diakonissa katsoi minua kuin jotakin kärpästä ja sanoi, että Ulpu voidaan ottaa sairaalaan, kunnes tilanne vähän selkiintyisi. Olin sekoillut liian pitkään, kukaan tolkuissaan oleva ei voinut luottaa minuun enkä itsekään luottanut. Kävin kerran viikossa katsomassa Ulpua kun se makasi siinä pienessä sängyssään ja sain heijata sitä sylissä, hoitaja vahti vieressä. Sitten Jesse suostutteli antamaan Ulpun pois ja kun asiat olivat niin sekaisin kuin olivat, suostuin. Pääsin vähitellen vieroituksessa tolpilleni ja seurasin Ulpun elämää salaa, kun sain selville, minne se oli adoptoitu. Jesse oli silloin jo kuollut, se tööttäsi ketamiinia suoneen ja kuoli yliannostukseen.  Menin naimisiin miehen kanssa, joka oli rikas kuin mikä ja muutimme meren rantaan loistolukaaliin. Kerran sain sitten tietää, että se hyppäsi vieraissa ja se vieras oli Ulpu.

Purjehdin veneellä niin pitkälle kuin pääsen ja annan meren viedä.