Olin jo jäänyt jälkeen tovereistani. Taivaan sumea kirkkaus tuntui oudolta; matalalla roikkuvat pilvet heijastivat auringonvaloa niin, etten nähnyt kunnolla eteeni. He eivät kuitenkaan olleet voineet ehtiä pitkälle, sillä kuulin heidän äänensä, kun he mutisivat surisevalla äänellä koordinaatteja toisilleen. Olimme olleet reissussa jo ainakin kuukauden. En enää tarkasti muistanut, minkä vuoksi me alun perin matkaan lähdimme. Jotenkin se liittyi vaimoihimme. Meitä kaikkia kalvoi epäily, että vaimomme olivat muukalaisia, universumin pahantahtoisia lähettiläitä. Kun saisin toverini kiinni, voisimme pohtia, mistä kummallinen, äkisti kasvanut kirkkaus johtui. Saattoihan olla, että pilviin oli vain sekoittunut tavallista runsaammin keväistä tomua tai jonkin kaukaisen tulivuoren tuhkaa, joka aiheutti lisääntyneen valonheijastuksen. Näissä mietteissäni kompastuin maassa mutkittelevaan juureen ja löin pääni. Taisin menettää hetkeksi tajuntani, sillä kun kömmin maasta ylös, toverieni ääntä ei enää kuulunut. Olin saapunut niityn reunaan, siitä alkoi metsä. Eteenpäin oli turha lähteä rynnistämään, koska en voinut tietää, minkä suunnan he olivat valinneet. Kiipesin puuhun. Puu oli jykevä ja sen oksat alkoivat matalalta, joten kiipeäminen oli helppoa. Jäin oksanhankaan tähyämään. Metsä oli vain saareke, jonka toisella puolen valtaisa niitty jatkui. Muistin lukeneeni jostain, että niitty olisi ollut jääkauden peruja. Suuret jäämassat olivat katkoneet paikalla kasvaneet puut ja vieneet ne mennessään. Oli merkillistä, ettei niityllä näkynyt jäänjättöalueelle tyypillisiä siirtolohkareita. Ehkäpä ne oli vieritetty aikojen kuluessa pois. En nähnyt tovereitani vieläkään, mutta eräällä kohden metsikköä muutama ohutrunkoinen puunhujoppi äkkiä taipuili epäilyttävästi. Laskeuduin puusta ja lähdin juoksemaan. Saavutin jonkun, joka oli jäänyt korjailemaan reppunsa hihnoja. Kun hän kääntyi ja kohotti katseensa, olikin hän minulle aivan vieras.