Aurinko on laskemassa, se luo tornitalon seinään kuvajaisia. Ikkunoissa loiskuaa meri. Lähden kiipeämään tikapuita ylös. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. En ole päässyt puoleen väliinkään, kun tuuli alkaa ravistella minua. Tikkaat natisevat ja paukkuvat. Niistä irtoaa askelmia, jotka jäävät roikkumaan ilmaan ja taipuvat tuulessa mutkalle. Vilkaisen horisonttiin. Aurinko siristää silmäänsä ja näyttää riemuitsevan ahdingostani. Edessäni on vain valkoista seinää. Nyt vasta huomaan, että siinä suuria tummia juovia. Seinään on kirjoitettu jotakin himmein kirjaimin. Onko se viesti minulle? En pysty erottamaan kirjaimia näin läheltä. Jotkut askelmat ovat hauraita ja pettävät painoni alla. En voi enää perääntyä, vaan on noustava ylös saakka. Viimein olen perillä. Kierähdän kattoharjanteen yli nopeasti, sillä tuuli on kova. Katolla on vielä aivan valoisaa. Antenniin on kerääntynyt lintuja lämmittelemään auringon viime säteissä. Ne päästelevät surahtelevia ääniä. Katolla on peltihökötys, jonka kyljessä on ovi. Se on auki, oven takaa löytyvät alas vievät portaat. Painan seinässä olevaa katkaisijaa. Onkaloon syttyy valo. Kerroksien kohdalla tämä piilokuilu laajenee kammioksi, josta on kurkistusluukku talon porraskäytävään. Laskeudun alas kammioon. Siellä on pöytä ja tuoli, pöydällä on pölyinen vihko. Siinä on siistejä sarakkeita täynnä merkintöjä. Pian minulle selviää, että merkinnät ovat tilastoja talon asukkaiden tulemisista ja menemisistä. Seinäkoukussa roikkuu virttynyt takki. Taskussa on valokuva, ilmeisesti se on otettu katolta. Kuvan tunnelma on merkillinen, aavemainen. Kuvan henkilöstä näkyy vain puolet, käsi on kohonnut tervehdykseen. Kasvoista ei saa selvää. Mies seisoo lähellä katon reunaa, selkä reunaan päin. Hän on ilmeisesti yrittänyt ottaa kuvaa itsestään, muttei ole siinä aivan onnistunut. Huomioni kiinnittyy hänen takaansa näkyviin hentoihin vaaleisiin läikkiin. Siinä on jonkun sormet. Joku pitää viimeisillä voimillaan katon reunasta kiinni.