Ei voinut olla sattumaa, että minä, tällaisena sateisena iltapäivänä, olin saanut saman ajatuksen kuin hän, pakata esine ja sen molemmat terävät päät kolhuja nähneeseen matkalaukkuun ja juosta mutkitellen, riemusta kiljuvana, kuin juuri tivolin omistukseensa voittaneena, pitkin kyläteitä, kuin syyrialainen pappi ja huudella samanlaisia järjettömyyksiä. Hän oli tehnyt aivan samoin, kauan sitten. Silloin hän oli vasta aloittelemassa ensimmäisessä apupapin virassaan vanhassa maalaiskirkossa, joka oli purkutuomion alla koko sen ajan kun hän siellä työskenteli. Kirkon läheisyydessä majaili pari vartijaa eikä kukaan tiennyt mikä heidän tehtävänsä oli. Hän oli sitä käynyt kerran kysymässä, mutteivät he olleet mitään vastanneet; jäi vähän epäselväksi, ymmärsivätkö he edes kysymystä. Myöhemmin hän sai kuulla, etteivät he edes olleet tästä maasta, vaan lähetetty jostakin kirkollisesta keskusvirastosta Euroopasta. Hän ei osannut muita kieliä kuin omaansa ja sitäkin vain välttävästi. Hän ei muistanut koulussa koskaan saaneensa äidinkielestä yhtään hyvää numeroa. Hän selvitti koulun ystävänsä avulla, joka oli hyvä kielissä ja auttoi lunttauksessa. Kerran hän oli jo vähällä saada ehdot; mielessä kangasteli ankea kesä koulussa, jossa hän istuisi nenä kiinni kirjassa ja katselisi pihamaalle, jossa kuiva tuuli liikuttelisi hiekkapyörteitä halki ilman kuin hopeisia patsaita. Hän vältti ehdot vain sen vuoksi, että keväällä vakituinen opettaja sairastui ja hänen tilalleen tuli nuori ymmärtäväinen naisopettaja, johon hän rakastui.