Luulin eksyneeni, sillä repaleisessa perintökirjassa ei ollut mitään mainintoja tästä kujasta, jota reunustivat huonokuntoiset puuhökkelit. Hökkelien seinät pullistelivat niin kuin ne olisivat hengittäneet; niiden sisältä kuului outoa jyminää ja jumputusta. Päätin kävellä kujan päähän, sillä vaikka siellä oli vastassa muuri, niin kuja näytti jatkuvan ja kaartui mutkan taakse. Kun tulin kujan päähän, huomasin, että sieltä tosiaan erkani pieni kivilaatoin päällystetty polku, joka jatkui pimeyteen. Siellä, valopiirin ulkopuolella, seisoi jokin suuri hahmo, liikkumatta ja puhumatta mitään. Selkäpiitäni karmi, mutta päätin jatkaa polkua eteenpäin. Ohitseni juoksi suuria hyönteisiä, taisipa jalkojeni yli vilistää rottakin, joka oli niin painava, että se sen jalat tömähtelivät laatoituksella. Hetken käveltyäni minun oli pysähdyttävä, sillä hahmo seisoi keskellä polkua. Kysyin häneltä kirjan opastuksen mukaan muinaisella merikielellä, kuka hän oli, muttei hän puhunut mitään; hänen kasvonsa peittyivät suuren lierihatun taakse. Koska hän ei vieläkään liikkunut, hamuilin maasta kepin ja sipaisin häneltä hatun päästä; silloin vasta huomasin, että hahmo oli variksenpelätin, jonka pään paikalla oli laho kanto. Jatkoin eteenpäin, vaikka koko ajan kompastelin pimeässä kiviin ja mutapaakkuihin. Päätin jäädä lepäämään tässä vihamielisessä ympäristössä suuren lohkareen päälle, jonne kävin pitkäkseni ja katselin taivaalle.  Sinne oli ilmaantunut kirkkaita tähtiä.