Sinä aamuna hän katseli makuuhuoneen ikkunasta ulos kalliolle ja tokaisi vaimolleen: kukas tuolla noin varhain aamusella käy. Vaimo tuli aamupuuron keitoltaan ja hauenkudultaan katsomaan ja tiuskaisi sitten miehelleen: eihän siellä ketään ketään ole. Vaimo ei nähnyt, mutta olihan siellä joku. Se oli Kuolema, joka oli tullut ilmoittamaan miehelle lopun olevan lähellä. Mies aavisti jotain mustassa sielussaan, mutta siivosi kaikki huoliajatuksensa pois ja rupesi pohtimaan urakkaansa sahalla, joka vielä oli kesken. Sieltä oli presidentin vierailua varten tilattu kuutiokilometreittäin puuta maailman suurimman saunan rakentamiseksi. Yhtään puuta ei ollut tapettu, vaan rakennustarpeet oli saatu kokoon kaatuneista rungoista. Joku oli jo rohjennut epäillä, ettei niistä puista saunan rakentamiseksi olisi, saattoivathan ne jo olla lahoja. Mutta mies tiesi, että presidentille kelpasi vain paras ja hän tiesi myös sielullisen, kaatuneen sydänpuun suuren arvon, kun se hämärän tullen puhkesi hiljaiseen hymniin. Hän kuuli jo mielessään, kuinka kokonainen valmis sauna virittyisi hymniin pikkuhiljaa lämmetessään. Sauna oli meren rannalle suunniteltu, paikkaan, jossa oli punertavia kallioita, joille saattoi istahtaa viskipullon kanssa ja tuijotella katse harittaen meren aaltoja ja iltaisen auringon salattuja puuhia.