Parvekkeelta kuului tömäys. Kurkistin ulos. Tiaisia oli aiemmin käynyt koputtelemassa ikkunanpieliin ja ne olivat anelleet möreällä äänellään leipää, kuin köyhät venäläiset munkit. Tällä kertaa parvekkeella, jonne täysikuu loisti, ei ollut tiaisia eikä muitakaan lintuja, vaan juopunut merimies. Hän hoilasi jotakin itsekseen siinä nuokkuessaan. Vaimoni käski olla avaamatta ovea, mutta mitäpä tuollainen resupekka olisi pystynyt minulle, vanhemmalle virkamiehelle, jolla oli monta kunnialautasta kaapissaan? Raotin ovea ja kysyin vihaisesti, mitä mies halusi. Hän oli nähtävästi britti tai irlantilainen ja aivan läpimärkä, mikä oli merkillistä, sillä ulkona oli nyt kirkas sää. Tosin iltapäivällä oli satanut ja tuuli oli riepotellut puita; olisiko mies tempautunut laivan kannelta myrskyävällä merellä, teenjuonnin aikaan, tuulenpuhurin kitaan, sinkoutunut harmaanvalkeaksi lakanavyyhdeksi sotkeutuneen pilvirintaman läpi yläilmoihin ja leijunut kauas sisämaahan? Puhuttelin häntä kuin isäntä orjaa ja tivasin, miten hän oli parvekkeellemme joutunut. Hän näytti arvaavan jotakin puheestani, räpytteli silmiään ja kaivoi läpimärän pusakkansa alta punaisen lieriön, jonka ympärillä oli kullankeltainen nyöri. Sen hän ojensi – nyt jo selvästi vapisten – minulle, pimeyden kauhuja uhmaten.