Kuvassa on hullukaali (Hyoscyamus niger). Se tunnetaan Suomesta ainakin jo keski-ajalta lähtien vaikkakin sen tunnettuus rohdoskasvina eräissä kulttuureissa ulottuu tuhansien vuosien päähän. Sitä viljeltiin rohdoskäyttöön Suomessakin luostareiden, varuskuntien, kirkkojen ja linnojen ympäristöissä. Hullukaalin siemenet pysyvät maassa itämiskykyisinä jopa tuhat vuotta. Sen kukat ovat kauniin kellomaiset ja niissä on violetin värinen keskiosa. Kasvilla on kiehtova, raatomainen tuoksu. 

Se sisältää lääkinnällisiä kasviemäksiä, kuten hyoskyamiinia, atropiinia, skopolamiinia ja muita tropaanialkaloideja. Sen on kerrottu auttavan mm. merisairauteen (skopolamiini), silmävaivojen hoitoon (atropiini), vatsavaivoihin ja kouristuksiin (hyoskyamiini), korvakipuihin, reumaan ja hammassärkyihin. Tropaanialkaloidit ovat psykoaktiivisia, rakenteessa on typpeä sisältävä rengasmainen rakenne samaan tapaan kuin monissa muissa vastaavanlaisissa aineissa kuten oopiumissa. Lönnrot totesi, että hullukaali kelpaa paranteeksi vain hyvin pieninä annoksina ja että annostelu vaatii suurta taitoa. Suurina annnoksina se on tappavan myrkyllinen. Eniten kasviemäksiä sisältävät lehdet ja siemenet. Kasvin ainesosien huumaavat ja transsiin vievät vaikutukset on tunnettu, kuinkas muuten, jo tuhansia vuosia. Tarun mukaan Kirke muutti Odysseuksen miehistön hullukaalijuomalla sikalaumaksi. Hullukaalista tehtyä voidetta noidat käyttävät tunnetusti lentovoiteena.

Kerran päätin kokeilla, niin uhkarohkeata ja hullua kuin se olikin, hullukaalin vaikutuksia. Löysin hullakaalia eräältä rakennustyömaalta. Oikeaoppisesti tätä taikakasvia pitäisi kerätä alastomana, yhdellä jalalla seisten, mutta julkisella paikalla tyydyin vain poimimaan yhden siemenkodan talteen. Etsiydyin metsään yksinäiselle niittyaukiolle, sytytin tulen ja kärvensin pannulla hullukaalin kodasta poistamiani siemeniä. Vedin savua henkeeni ja kohta alkoi näkökentässäni vilkkua kirkkaita valoja ja ajantajuni hidastui, niin että näin pilvien kiitävän ohi kuin nopeutetusti. Ylläni kaartuvat puut puhelivat rauhallisesti keskenään asioistaan. Sitten vajosin tajuttomuuteen.

Kuulin uneeni kirkaisuja ja naurua ja kohta näin taivaalta kaartavan alas kolme uhkeamuotoista noitaa, joilla oli pitkät liehuvat hiukset, punaiset huulet ja komea suuri nenä. He olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin ja yhdellä oli päässään perinteinen noidan korkea hattu. He kävelivät tanssahdellen luokseni, potkiskelivat korkosaappaillaan minua ja tavaroitani ja nauroivat ilmanala raikuen. Olen aina ihaillut noitanaisia ja katselin heitä lumoutuneena. Tämäkös niitä huvitti. ”Olikos sulla jotain asiaa”, hattupäinen kysyi. ”Ei, mutta haluaisin kysyä neuvoa, nyt kun olette täällä”. He rähähtivät taas nauruun. Sitten kerroin, että minulla oli ollut vainoojia kouluajoista saakka, jotka olivat minulle ilkeitä ja häiritsivät elämääni, niin että olin huolien syövyttämä. He vaihtoivat keskenään muutaman sanan käsittämättömällä kielellä, kuin puhuen sanoja väärinpäin, vilkuilivat minua ja nauroivat taas. Sitten he näyttivät keskittyvän omiin asioihinsa ja unohtavan minut tykkänään. He poimivat mukaansa sieniä, sammalia ja lehtiä, jotka panivat viittojensa kätköihin. Vielä he riisuutuivat minusta piittaamatta ilkosen alasti, voitelivat itsensä löyhkäävällä aineella ja alkoivat päälle taas puettuaan tehdä lähtöä. Ennen lähtöään yksi heistä kuitenkin tuli luokseni, otti minua hartioista kiinni ja sanoi yllättävän lempeällä äänellä: ”Älä huoli, lähetän Manalan koiran visiitille vainoojiesi luo. Et näe heitä enää”. Sitten he kohosivat ilmaan ja katosivat kirkuen.

Kun heräsin, satoi vettä. Siemenet olivat kärventyneet pannun ohjalle eivätkä savunneet enää. Oloni oli, kun olisin herännyt elämän kestäneestä painajaisesta. 

 

Hullukaalin kukka.

 

(kuva National Park Service, kirjalliset lähteet: Luonnonsuojelija 2/2023; Paarlahti J: Myrkkykasvit; http://noidankoto.blogspot.com/2011/07/hullukaali-hyoscyamus-niger.html, yle.fi)