Pillin luikahdus. Käännyn ja katson. Taas on joku tiellä juoksemassa, vaikka se on kielletty. Minua sinne ei saisi kirveelläkään. Kerran olen sinne mennyt ja heti olin vähällä vajota. Tie on alkanut upottaa, syytä ei tiedetä, joku puhuu merestä, mutta miten se tänne saakka voisi vaikuttaa? On esitetty väitteitä, että meri olisi sukeltanut rantatörmän alle ja liuottaisi tietä. Kun tietä katsoo kirkkaana päivänä, jolloin näkee kauas, se vääntyilee ja aivan kuin sulaa horisontissa. Mitään kulkuvälineitä tiellä ei aikoihin ole nähty. Autoilla ajetaan missä voidaan, onnettomuuksia sattuu paljon. Minä olin ostanut toverilleni kirjan ja olin sitä viemässä, mutta uteliaisuus voitti ja päätin kerrankin, kun kukaan ei olisi näkemässä, seurata tietä ja katsoa, minne se hävisi. On aamu ja minulla on vielä aikaa. Kukaan ei nyt juuri näe, joten livahdan tienreunuspusikkoihin ja lähden juosta jolkuttamaan petojen tallaamaa polkua kuin susi. Juoksen aina vain, väsymättä. Tie kulkee vierellä eikä siinä päällisin puolin ole mitään vikaa, vielä. Tosin pinta näyttää epäilyttävän pehmeältä eikä sille tee mieli astua. Olen juossut varmaan jo peninkulmia, täällä ei ketään näy, on aivan hiljaista. Tie alkaa levetä ja muuttua muodottomaksi kuin paksu prinsessa, minun on viimein pakko väistyä petopolultani, ettei tie ahmaisisi minua. Joudun tekemään yhä laajempia kaarroksia, kunnes tajuan, etten pääse mistään kiertämään. Ajaudun yhä lännemmäs, kohti maailman loppua. Takaisin ei huvita kääntyä, sillä en ehtisi perille valoisaan aikaan, on siis jatkettava.