Katselin aamulla televisiosta uskonnollista ohjelmaa, jossa esiteltiin hengellistä satukirjaa. Tekijät, kaksi identtistä sisarusta, olivat haastateltavina. Uskovaisilla on kaikilla toisiaan muistuttavat kasvonpiirteet,  hieman lasittunut, tuijottava katse ja outo hymy, jolla kai tavoitellaan lempeyttä, mutta joka kuitenkin on kireä. Satukirjan nimi oli ”Profeetta Eliaan myöhemmät vaiheet”. Se kertoi Eliaan elämästä siitä hetkestä alkaen, kun hän oli, lasten häntä härnättyä, pyytänyt Jumalalta avukseen kaksi karhua, jotka raatelivat neljänkymmentä lasta kuoliaaksi. Huolimatta Eliaan asemasta yhteisössä tapauksesta syntyi kohu. Häntä moitittiin väkivallan käytöstä. Jumala vetäytyi vastuusta. Elias ei kuitenkaan saanut tuomiota, mutta ratkesi juomaan ja vietti vuosia humalaisen kulkurin elämää. Hän elätti itseään laatimalla ennustuksia ylhäisön rouville. Viimein Herra nouti hänet palavissa vaunuissa taivaaseen. Miksi ne olivat palavat, sitä ei varmuudella tiedetä.

Menen satamaan ja laskeudun betonilaiturilta uimaan. Tässä kohden on syvää, meri ottaa minut huokaisten runsaaseen syliinsä. Kivenkolossa on linnun luuranko, ehkä se on haikara. Vanheneminen on kurjaa. Meressä kelluu kaljupäisiä, turvonneita ukkeleita, jotka väittelevät politiikasta ja haukkuvat hallitusta. Eikö muuta puhumista ole? Tuossa iässä luulisi jo ikuisuusaiheiden kiinnostavan. Ihminen syntyy, elää ja kuolee, sitten hän on poissa. Kuin pensaan kahahdus tuulessa. Vain meri on ikuinen, ainakin, jos sitä vertaa ihmiseloon. Tiedemiehet sanovat, että avaruudesta on löytynyt meriplaneetta, sen ytimessä on vain pieni radioaktiivinen metalliydin, kuin veteen viskattu uudenvuoden tina. Kukaan ei tiedä, miten planeetan kauttaaltaan peittävä meri on syntynyt. Nämä ukkelit sopisivat ikuisuusaiheita pohdiskelemaan jonkin mustan aukon tapahtumahorisontin vaiheille. Heidän kuvansa ei ulkopuolisen tarkkailijan silmin katoaisi koskaan, vaikka he itse olisivat jo kauan sitten suistuneet mustan aukon kitaan.

Päivällä lounasta tutun ravintoloitsija Javierin luona. Hän tarjoaa vadillisen simpukoita valkoviinin kera. Aterian päätteeksi vetäydyn levolle riippukeinuun. Näen unta eräästä ravintolan omistajasta ja hänen vaimostaan, jotka pitävät kylässä ruokapaikkaa. He ovat romanialaisia. Unessani he ovat muuttuneet vampyyreiksi, jotka epidemian aikana, asiakkaiden puutteessa, ovat vetäytyneet arkkuihinsa. Avaan seittien verhoaman oven ja astun sisään. Kopautan keittiössä arkunkantta ja mies kohoaa vaivalloisesti istualleen ja nousee lattialle. Hän on riutunut ja kalpea. Yskähdellen ja vaimeasti voivotellen hän aukoilee keittiön kaappeja ja löytää metallivadin, jossa on tilkkanen tummunutta verta. Hän juo sen ahneesti latkien. Kuuluu narahdus - myös vaimo on herännyt.

Levättyäni kiitän Javieria lounaasta ja riippukeinusta. Tehdessäni lähtöä hän kertoo vuoren rinteellä asuvasta tilallisesta, jonka viljelyksiä verottaa aika ajoin hanhilauma. Hän on hankkinut niitä pelotellakseen koiran, mutta se onkin ystävystynyt hanhien kanssa ja antaa niiden ratsastaa selässään. Vastapalvelukseksi ne pitävät sille seuraa, kun tilanpitäjä lähtee pitkiksi ajoiksi kaupunkiin myymään tuotteitaan.