Iltapäivän raukeus sädehtii suurten yrityskonttorien reunustamalla bulevardilla. Kuusikaistainen ajotie on täynnä autoja, pölyä ja pakokaasua. Rakennustöitä on aina jossakin meneillään; erään keskeneräisen talon rangassa, josta on hirviömäisestä mylvinnästä päätellen tulossa pilvenpiirtäjä, uurastaa sinihaalarinen porukka. Heistä osa on alaikäisiä. Työpäivä alkaa olla jo päätöksessään ja heitä lastataan linja-autoon, kaupungin ulkopuolella sijaitseville parakeille kuljetettavaksi. Väsyneitä, tomuisia kasvoja, itkuntuhruisia silmiä, kuopalle painuneita poskia, kainalosauvoja, kipsisiteitä. Joku vielä rakennustelineillä korkealla keikkunut mattimyöhäinen putoaa kamalasti rääkäisten alas. Linja-autoon ahdetut säntäävät ikkunaan littein naamoin kurkkimaan, miten kävi. Vihainen työjohtaja karjuu kaikkia pysymään paikoillaan. Mies tipahtaa onnekseen kumipatjakasan päälle ja jää siihen makaamaan, pompahdeltuaan aikansa ylös alas ylös alas.

Eräässä vaatimattomassa temppelissä, keskellä ruuhkavilinää, on meneillään hautajaiset. Se tuntuu aluksi melkein häväistykseltä vainajaa kohtaan, pitää nyt hänelle tärkeä juhla aivan tavallisena harmaana, kiireisenä, huolten täyttämänä arkipäivänä. Mutta sitten tilaisuuden vaatimaton kauneus alkaa puhutella. Kuolleen kuva on ripustettu ulos kappelin eteen, sen viereen on  aseteltu kauniisti kynttilöitä, kukkaseppeleitä ja omaisten, ystävien ja työtovereiden tervehdyksiä. Sisältä kantautuva musiikki ei ole surullista, vaan hidasrytmistä boleroa. Ruokaa on tarjolla kaikille runsain mitoin, linnuille, koirille ja rotillekin. Temppelin läheisyydessä olevasta myymälästä kannetaan kappelia kohti suurta Buddhan patsasta. Koirat ensin haukkuvat, mutta hiljenevät sitten ja seuraavat patsasta kantavia miehiä vaimeasti ulvahdellen.

Katsellessani suitsukkeiden ja kukkien tuoksussa vainajan rauhallisia kasvoja olen miltei vakuuttunut siitä, että elämä ei pääty tähän.