Arto kiri rinnalle: ”Katotaan kumpi voittaa!” ”Molemmat voittaa”, sain hengästyneenä sanotuksi.  ”Ei voita” Arto sanoi päättäväisesti ja porhalsi ohi.  Maalissa, joka oli saunamökillä, hän juoksi ympyrää käsivarret ylhäällä, kiljui kuin hullu ja heitti minuun voitonriemuisia silmäyksiä. Isä seisoi Arton isän kanssa kuistilla. Hän katsoi päätään puistellen minua: ”Voi Jari, poikani poloinen, nyt et puolustanut suvun kunniaa”. Hän vilkaisi Arton isää ja molemmat purskahtivat nauruun. Arton isä sanoi vakavana: ”Kilpailutuomarit vetäytyvät nyt tekemään päätöstä”. Arto murisi: ¨”Mähän voitin, mitä vielä pitää päättää”? Odotimme ulkona. Poskiani kuumotti. Emme puhuneet mitään. Sitten isät tulivat hilpeinä, viinalta haisten ulos. ”Arto voitti, mutta Jari oli hyvä kakkonen”, kuului tuomio. Me saimme kummatkin mitalit, pahvinpalaset, joista toiseen oli valkoisella maalilla töherretty 1 ja toiseen 2. Ne pantiin narulla kaulaan.

Edellisvuonna Ismo oli kuollut auto-onnettomuudessa. Hän juoksi tielle väärässä paikassa, auto ajoi päälle. ”Oma vika”, kuljettaja sanoi, hyvä ettei isä joutunut pyytämään anteeksi ja korvaamaan peltiin tullutta lommoa. Kuljettaja oli siilitukkainen nuori mies, joka jauhoi tylsämielisen ilmeettömänä purkkaa, kun juttua puitiin oikeudessa. Kävimme katsomassa Ismoa sairaalassa. Hän makasi hentoisena suuressa sängyssä siteisiin kiedottuna. Vain kerran hän avasi silmänsä ja sanoi: ”Älä itke äiti, ei tämä koske”. Sitten hän kuoli. Hautajaisissa äitiä piti taluttaa. Hänellä oli kasvoillaan typertynyt ilme. Isä ja setä pitivät äitiä pystyssä, kun hän kompuroi arkun luo. Minä seisoin isän selän takana. Kaikkein rauhallisimmalta näytti veli avonaisessa arkussaan. Hän oli palttinanvalkea, silmät ja posket olivat painuneet kuopalle. Suu oli kiristetty leuan alta harsolla kiinni. Olin kade veljelle, kun hän sai niin suurta huomiota osakseen. Koulustakin olivat rehtori ja melkein kaikki opettajat tulleet hautajaisiin. Minä näin veljestä pitkin kesää aina samaa unta. Hän makasi valkeana arkussaan, oli aivan hiljaista. Äkkiä hän aukaisi silmänsä.

Syksyllä talonmies tuli luokseni, kun leikin pihalla: ”Teitin portaan katos on sotkettu kuralla, olekkos sinä poika sen tehnyt”? En ollut tehnyt, mutta hän jatkoi tivaamistaan. Tunnustaminen tuntui helpommalta. Talonmies kertoi asian äidille. Hänen oli puhdistettava katoksesta kurat. Äiti oli välinpitämätön ja suostui sen enempiä mukisematta. Myöhään illalla olin hänen mukanaan, kun hän kiipesi ylös tikkaita rätti kädessään ja alkoi pyyhkiä kattoa. Minun piti huuhdella rättiä vesiämpärissä. Puristaessani sitä kuivaksi näin Ismon viimeisen kerran. Hän tuli rappukäytävästä läpikuultavana, asteli hypähdellen ovilasin läpi, heilautti minulle kättään ja katosi.