”Oikeastaan haluaisin vain ruokkia lintuja”, vastasin verkkaan konsultille, kun hän kyseli tulevaisuuden visoistani. Konsultti oli palkattu järkiperäistämään viraston toimintoja. Hän oli hyvin tehokas ja hermostunut. Annoin itkuni päästä valloilleen ja huuhtelin kyynelilläni lempeästi hänen särkeviä hartioitaan. Hän oli vasta tullut kaupunkiin ja valitti huonoa hotellijärjestelyä. Viereisessä hotellihuoneessa asui meluisa hyljeperhe, joka loiski kylpyammeessa yömyöhään. Yläkerrassa asui koiria, jotka tekivät luoja ties mitä aamusta iltaan. Tavaroita romahteli lattialle, kuului vinkaisuja ja tassujen töminää ja kovaa haukkumista, kun siivooja rapisteli ovella ja yritti tulla huoneeseen. Konsultti kysyi, oliko lapsuuteni urakehitys ollut myönteinen. Kerroin hänelle savunhajuisesta unipuusta, joka istutettiin pihalle, kun olin pieni. Se istutettiin paikkaan, josta oli kerran ukkosmyrskyssä kaatunut suuri puu. Joitakin aikoja sitten kävin lapsuuteni pihamaalla. Asuintalot oli hävitetty; niiden tilalla oli auto- ja aseliikkeitä. Puu oli kumma kyllä yhä paikallaan. Se oli nyt hyvin korkea; joku väitti sen latvan ulottuvan muuttolintujen lentokorkeuksiin saakka. Linnut istahtivat lepäämään latvukseen, jos äkillinen säänmuutos yllätti. Kerran latvasta oli tippunut alas oksa. Sen lehdet olivat siniväriset kuin itse taivas ja hyvin hauraita. Kun niitä kosketti, ne hapertuivat heti ja hetken kuului hiljaista musiikkia, kuin soittorasia olisi vongahdellen käynnistynyt ja sammunut taas. Eräs puuasiantuntija kävi tutkimassa oksan. Hän ajoi paikalle maasturillaan, nousi autosta, paiskasi oven kiinni ja jätti auton käymään. Hän hypisteli ikävystyneen näköisenä lehtiä ja sanoi nähneensä jossakin kansatieteellisessä julkaisussa kuvia samanlaisista. Niitä oli tavattu etelänmeren saarella. Alkuasukkaat panivat niitä tyynyynsä. Ne takasivat hyvän yöunen ja toivat perheille mittaamattomasti onnea.