Pitkin aikuisikäänsä sitä miettii, onko tehnyt oikeita ratkaisuja tai onko oikealla polulla. Kun taas kerran tuskailin näitä asioita, ystäväni neuvoi minulle erään oraakkelin osoitteen. Oraakkelin toimisto sijaitsi tornitalon kellarissa. Koputin oveen. Kun mitään ei pitkään aikaan kuulunut, avasin raskaan oven. Hämärässä, keskellä lattiaa, jossa maa oli paljaana, oli suuren puun kanto. Kannon vieressä kyhjötti surullisen näköinen pieni mies. Yllään hänellä oli vain resuiset sortsit. Hiukset olivat harvat ja hapsottavat, nenä oli niin suuri, että hän tuskin olisi mahtunut kääntymään kellarissa ympäri ja hänen viiksensä kärjet ulottuivat maahan saakka. Kun olin sulkenut oven perässäni, oli pitkään hiljaista. Sitten hän aloitti puhumisen vaivalloisella, käheällä äänellään. Hän sanoi, että tornitalon paikalla oli kerran kasvanut puu, josta oli enää tämä kanto jäljellä. Puun tehtävä oli tietenkin ollut kirkas ja selkeä - kasvaa - mutta tornitalon tarkoitusta ei tiennyt kukaan.
Ihmiselon ratkaisujen oikeasta tai väärästä ei liioin kukaan voi mitään sanoa. Jokaisella on oma oraakkelinsa, hän sanoi. Sen voi kohdata, jos nousee yöllä vuoteestaan ja lähtee unikävelylle ulos, käsivarret suoriksi eteen ojennettuina, mielivaltaiseen suuntaan. Oraakkeli on oleva ensimmäinen este, jonka kävelyllään kohtaa.