Olenko kertonut siitä merkillisestä kesästä, jolloin vierailin vanhempieni kanssa Kalajoella, joka on Maata toiseksi lähinnä kiertävä, koneellisesti ilmastoitu kaasuplaneetta? Saavuimme keskipäivällä tätini talolle, jossa hän asui perheensä kanssa. Me olimme matkanneet junalla menneisyyden Suomen halki. Yöllä joku soitti makuuvaunussa huuliharppua ja itki. Aamu oli aurinkoinen; söimme maittavan aamiaisen junan katolla. Kananmunat paistuivat mustan tervakaton kuumuudessa. Junarata katosi altamme sitä mukaa kuin puksutimme eteenpäin; taakse jäi vain tiheää lehtipuuviidakkoa. Se oli merkillistä. Vanhempieni kielloista piittaamatta konttasin vaunujen kattoa pitkin kohti veturia, joka laukkasi kärjessä, hieman maasta irrallaan leijaillen. Kurkistin katolta veturiin. Siellä oli kaksi nokista miestä, jotka katsoivat vakavina ja hievahtamatta menosuuntaan. Toinen oli ojentanut kätensä eteenpäin. Pikkulintu oli tehnyt pesän hänen valtavaan kouraansa. Huusin heille jotakin, mutta he eivät kääntyneet katsomaan. Sitten tajusin, etteivät he olleet eläviä lainkaan, vaan suuria nukkeja, kuin jostakin tavaratalon näyteikkunasta. Konttasin takaisin vanhempieni luo, mutten puhunut näkemästäni mitään. Viimein junan vauhti hidastui, veturin pyörän tärähtivät kipunoiden kiskoihin ja pilli soi kimeästi. Olimme määränpäässä. Asemalla kysyimme kyytiä ja saimme lopulta suostutelluksi erään laiturilla notkuneen harvahampaisen sällin kuljettamaan meidät kyläpaikkaamme. Mies puki ylleen valjaat, jotka olivat kiinnitetyt paksuun nahkataljaan. Asetuimme kapsäkkeinemme taljan päälle istumaan ja viivyttelemättä mies lähti vetämään meitä eteenpäin.