No, minusta nyt vain sellaiseen mustaan maahan ja multaan on oikeus, on voitava liitää oksistojen yli, hiljaa, asujaimia loukkaamatta tai heidän katseitaan kummeksumatta, lentää päin sadepilviä, jotka sädehtivät kuin iäksi murheen jättäneet kasvot. Minä tunsin hänet monta vuotta sitten; ensimmäisen kerran tapasin hänet metsässä, jossa hän oli kyyristyneenä maassa. Luulin, että hän poimi marjoja, mutta hän kääntyi minuun päin hymyillen ja laittoi sormensa suunsa eteen hiljaisuuden merkiksi. Hän osoitti kädellään metsän rajaan ja kun kohotin katseeni, näin, että jokin ravisteli jykevien puiden latvoja rajusti. Kun jäi kuuntelemaan, latvuston ryske kuului metsänsalin kohinan yli tänne saakka. Pelästyin, mutta hän hymyili ja kuiskasi, että se oli ihan tavallista metsänväen keskuudessa, noin ne selvittivät välejään ja näyttivät voimiaan. Väkevimmät niistä olivat juuri noita suuria puita, jotka kovin uhmakkaasti ravistivat itseään. Tämän muistin, kun mietteissäni nyt suunnittelin liitoon lähtöä valitsemaltani oksalta. Tästä ei olisi pitkä matka siihen majataloon, jonne halusin; sen pihalle oli kokoontunut vieraita juhlimaan entistä tyttöystävääni, joka oli palannut maailman turuilta takaisin kotiin. Ponkaisin ilmaan ja liidin juuri niin kuin olin ajatellut. Kesällä on mukavaa se, että voi loputtomasti kuunnella, mitä metsällä on sanottavaa; surunsakin se osaa pukea merkillisen valoisan runon muotoon.