Mestarillakaan ei ole aina helppoa, ajattelin katsellessani hänen elehdintäänsä yleisön edessä. Se ei ollut mikään ennalta suunnitellun mukaisesti paikalle kutsuttu yleisö, vaan sattumalta siihen kerääntynyt. Väen määrä kasvoi vähitellen, kun ohikulkevat ihmiset pysähtyivät ihmettelemään syntynyttä ruuhkaa. Eikä hän ollut tehnyt mitään erityistä, hän vain leijui maankamaran yläpuolella. Hänen jalkansa heilahtelivat hullunkurisen näköisesti ilmassa. En tiedä, mistä hän oli hermostunut, mutta siinä hän nyt oli, kansanjoukon piirittämänä. Hän sätti kaikkia kummallisella kikattavalla, kimeällä äänellään, jollainen hänellä aina oli silloin, kun hän hermostui. Yleisön joukosta kuului jo uhkaavaa murinaakin, toiset naureskelivat hänelle avoimesti. Minusta tuntui, että velvollisuuteni oli nyt auttaa häntä, joten anteeksi pyydellen hivuttauduin lähemmäs. Kun pääsin hänen luokseen, nappasin häntä niskasta kiinni ja aloin rauhoittavasti puhellen hinata häntä etäämmäs. Häntä oli helppo kuljettaa, koska hän edelleen oli ilmassa, kädet ja jalat vain viuhuivat, kun hän jatkoi liikkeessä ollessaankin pulinaansa. Jotkut väentungoksesta seurasivat meitä kuin lehmälauma koiraa, mutta päästyämme kaupunginkorttelien suojaavaan viileyteen viimeinenkin ahdistelija jäi taa. Tunnustelin kädellä hänen kehonsa ja maanpinnan väliin jäävää tilaa. Tuntui outoa värähtelyä ja pistelyä, kuin olisi työntänyt sormensa sähköjohtoon, jonka eriste on rikki.