”Ai ku hyvää! Ai-jai!”, sanoin lapsena härnäävällä äänellä koiralle, joka oli ruokalautasellaan eikä halunnut syödä. Se murisi ja näytti pieniä valkeita hampaitaan. Olemme koirani kanssa nyt aikuistuttuamme muistelleet tätä tätä ja naureskelleetkin. Se on jo antanut minulle anteeksi. Sillä on nykyisin arvostettu asema itäisessä pankkikonttorissa. Kesäisin kiertelemme yhdessä kaupunkia ja keräämme lomapäiviksi rahaa laulamalla ja soittamalla. Rahaa etenkään koirani ei tosin tarvitse, sillä se ansaitsee hyvin johtajana, mutta tästä on tullut meille perinne. Minä soitan mandoliinia ja koira laulaa tunteellisesti ääntään värisytellen. Kerran metrossa soittaessamme siilitukkainen lihava äijä tokaisi, ettei hän maksa mitään, kun ei kerran osata soittaa. Se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, sillä me soitimme hyvin, ainakin verrattuna moniin muihin kaupunkia kiertäviin musikantteihin. Päätimme siitä paikasta vetäistä hengellisen sävelmän ”Nimi Jeesus on kalliolinna”. Olimme lisänneet siihen sopivasti tempoa ja rytmiä ja koirani innostui niin, että se löi yhteen tassujaan ja heitteli kuperkeikkoja. Eräs vanha nainen paheksui esitystä ja sylkäisi koiraani päin. Se näytti naiselle hampaitaan. ”Mikä brutaliteetti”, hän tiuskaisi. Se oli kohtuutonta, sillä koirani on hyvin sivistynyt.