Viime yönä jonkin tiedostamattoman tapahtuman takia herättyäni kävelin olohuoneeseen ja tunsin sisälläni taas saman hohkaavan kylmyyden, kuten kerran lapsena Linnanmäellä, kun ilmapallo karkasi autoradan kattoon eikä kukaan välittänyt. Kun ponnistin varpailleni nähdäkseni parvekkeen kaiteen yli pyörryttävään syvyyteen, silmissäni pompahteli punaisia, vihreitä ja sinisiä palloja kuin jossakin arvontapelissä. Tajusin katsovani maailmaa kuin elokuvaa, minut yhdisti siihen sokea tajunnan pinta, partaterää ohuempi. Sen lävitse kukaan ei ollut koskaan kulkenut ja se oli olemassa ennen ensimmäisenkään linnun vaappuvaa lentoa höyryisten alkumaailman merten yllä. Makuuhuoneessa hengitti joku, en enää ollut varma, olinko se minä vai vaimoni. Kun olin jättänyt vaimoni riidan päätteeksi pyykkilaiturille viime kesänä ja lähdettyäni jäänyt auton alle, hän oli lakannut puhumasta minulle ja kiillotteli kaikki hetkensä perinnöksi saamiaan juhlakelloja.  Minä en enää juhlista piitannut, niissä leijui välinpitämättömyys, liian monesta kurkusta pursui yhtä aikaa naurua, jota olin kuullut joskus lapsuudessa kiinalaisten nousukkaiden suusta. He olivat ikuisessa paossa ja tunsivat maankamaran kaikki reitit lieroja paremmin, osasivat livahtaa hyppäämällä talon harjalta toiselle, vaikka etäisyys olisi ollut kymmeniä vuosia. Heistä nykyisin harvoin kuulee, sillä kaikki sielut on haudattu ja heistä kerrotaan enää kummitustarinoita öisille vaeltajille.