Kouluaikoina sattui sellainen tapaus, että opettaja antoi meille kotitehtäväksi piirtää oman kuntamme kartta niin tarkasti kuin mahdollista. Tehtävä tuntui minusta jo ennakkoon raskaalta, sillä tiesin, kuinka vaikeaa oli päästä käyttämään isän työhuoneen piirustuspöytää tähän tarkoitukseen. Pakko oli kuitenkin yrittää. Useinkaan ei voinut tietää, oliko jompikumpi vanhemmistani kotona vai matkoilla, niin harvoin he kotimme yhteisissä tiloissa näyttäytyivät. Yleensä minulla oli seurana vain kotiapulainen, joka oli kerran erämaasta väkisin tuotu. Hän oli yrmeä erakko, joka ei paljoa puhunut. Hänellä oli kummallisia tapoja. Hän esimerkiksi kuljeskeli kuutamoöisin räystäillä, vaikka asuntomme oli korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa. Joskus kuulin myös aivan selvästi, kuinka hän hiippaili katolla ja puhui jonkun kanssa. Kerran äiti löysi hänen huoneestaan ihmisenkokoisen nuken, joka oli rullattu mattokääröön. Tultuani kotiin lähdin heti kohti isäni työhuonetta, joka oli pitkän käytävän päässä. Sen varrella olivat kaikkien huoneet. Käytävä oli niin kapea, että jos useampi sattui tulemaan huoneestaan yhtä aikaa, oli vaikeuksia ohittaa toinen. Tästä huolimatta käytävän seinät olivat täynnä muhkeasti kehystettyjä tauluja, jotka pienensivät tilaa entisestään. Kaikissa tauluissa esiintyi isä mahtipontisesti kuvattuna, milloin kuninkaana, milloin arkkienkelinä, milloin vallankumouksellisena pitämässä puhetta valtaisalle väenpaljoudelle. Maalari oli joku isän tuttu, viinalta haiseva resupekka, joka kävi joskus ryypiskelemässä isän kanssa. Koputin jyhkeään puuoveen, jossa oli kuparikaiverruksia. Kun vastausta ei kuulunut, työnsin oven varovasti auki. Huoneessa oli hämärää, paksut verhot oli vedetty ikkunoiden eteen. Menin piirustuspöydän juurelle, joka oli niin korkea, että isänikin joutui käyttämään tikkaita sen ääreen päästäkseen.