Pallo lensi paljon korkeammalle kuin luulin, kieppui kaaressa ilmassa ja alkoi kiertyä kuin hidastetussa filmissä kohti myymälän suurta ikkunaa, jonka juuri olin suurella vaivalla saanut pestyksi. Koetin tähyillä pallon potkaisijaa, mutta ketään ei enää näkynyt. Vain kaukana työmaalla näkyi pölypilvi; oletin, että syylliset pinkoivat karkuun lautatarhalle päin, jossa oli hyviä piiloja. Olin itsekin piileskellyt, kun muuan viinalle haiseva partainen äijä oli minua vainonnut. Piileskelin pelästyneenä tarhalla lautapinon suojassa monta päivää, niin että poliisikin kävi jo minua etsimässä, mutteivät he minua löytäneet. Kerran poliisi kulki lautapinon ohi aivan läheltä, olisin melkein voinut koskettaa häntä. Hänestäkin huoahti viinan lemu; hetken luulin, että siinä oli se sama äijä, poliisiksi pukeutuneena. Ryömin yöllä esiin kolostani. Ruumiinjäsenet olivat aivan turtana ja venyttelin hetken pihalla. Taivas oli kirkas ja tähtiä täynnä. Tunsin pelkoa tähtitarhoja kohtaan; sinne kun katsoi, niin tuntui jo imeytyneensä sinne, vaeltamaan päättymättömässä peililabyrintissa. Puikkelehdin niin nopeasti kuin taisin pihan poikki, äijähän saattoi lymyillä jossain. Kun viimein pääsin kotiin oikaistuani mutaisen pellon kautta, sain tervetuliaistoivotukseksi isältä selkääni. Äiti käveli edes takaisin ullakkokamarissa ja väänteli käsiään niin että suuret luut rutisivat.