Vasta joidenkin kuukausien päästä hautajaisistaan hän hätkähti: vuokrat edelleen maksamatta - ja mitä tehdä sille sillilautaselle, joka oli jäänyt - tai unohtunut - vaatekaappiin? Varmasti kaikki vaatteet nyt haisivat. Oikeastaan hän oli mennyt kaappiin vaimoaan piiloon, joka oli tuonut uskovaisia ystäviään kylään. Hän aikoi tekosyynä kertoa etsivänsä kenkiään, jos vaimo olisi yllättänyt hänet kaapista, mutta vaimo ja ystävättäret vain pajattivat jostakusta papista, joka oli nähty valokuvamallin kanssa kaupungilla, he olivat kävelleet käsikynkkää, eronneet satamassa. Pappi oli suudellut mallia poskelle. Malli oli sitten keinuvin lantioin sipsuttanut laivaan, joka surisi kuin kehrääjä ja purskutti vettä ahteristaan, odottaen päällikön lupaa käynnistää moottorit. Malttamaton henkilökunta parveili yläkannella, vilkuili hermostuneesti laiturille ja etsi silmillään päällikköä, jota oli vannotettu antamaan jokin merkki myös kansimiehistölle käynnistysluvan antamisesta. Mutta häntä ei näkynyt, myöhemmin ilmeni, että hän oli tullut huonovointiseksi ja ryöminyt hyttiinsä. Konehuoneessa kyllä tiedettiin tarkaan mitä tehdä; pelkkä muodollisuushan tällainen käynnistyslupa oli, mutta sillä oli satavuotiset perinteet ja jokin homma päällikölläkin piti olla. Hän oli pitkään sairastanut melankoliaa ja senkin vuoksi hänen kanssaan oltiin erityisen varovaisia; hänen hyttinsä ikkunoissa oli ristikot, jottei hän olisi saanut ulapalla päähänsä rynnistää ikkunasta ulos ja heittäytyä aallotarten pehmeiden reisien syleilyyn.