On pimeää ja märkää, olen polulla vähissä vaatteissa, silmälasini ovat huurussa. Jostakin kuluu huhuilua – onkohan siellä huuhkain? Kerran olen ainoastaan elämäni varrella kuullut pöllön huhuilua, silloinkin unen läpi. Olin nukahtanut, meillä oli vieraita, viina  haisi. Aamulla en olisi tapausta edes muistanut, ellen olisi avonaisesta ikkunasta kuullut isäni naapurin äijän kanssa käymää keskustelua. Minua alkoi pelottaa, että huuhkaimelle tehtäisiin jotakin, koska äijä puhui täytetyistä linnuista. Samana iltapäivänä lähdin metsään ja huhuilin pontevasti; toivoin, että huuhkaja vastaisi minulle, mikä tietenkin oli turha toive. Olin kompastua puunjuureen ja pelästyin, sillä hetken luulin sitä käärmeeksi. Minulla ei kylläkään ollut mitään syytä pelätä käärmeitä, sillä ne eivät minulle mitään pahaa tekisi, näin oli ainakin vannonut minulle enoni, joka oli tietäjä vailla vertaa. Hän oli Lapissa osallistunut joskus nuoruudessaan noitumiskisaan. Oli pitänyt noitua poro suosta. Ei sitä poroa sinne ollut tahallisesti ajettu, miehet olivat osuneet paikalle sattumalta ja ryhtyivät lapsekkaaseen kisaansa. Eno sen oli voittanut, hän oli aina niin sitkeä, tummanharmaa naama ja jäätävän siniset silmät.  Poron hän sai suosta lukemalla sille kirjoittamansa lähdetysrunon.