Lahden suulla on laiva. Sen valot heijastuvat kirkkaina vedestä.  Olen nähnyt sen aiemminkin parvekkeeni ikkunasta, kun yöllä olen herännyt ja kävellyt huoneesta toiseen hermojani rauhoittaakseni.

Viime yönä näin unta isästäni. Olin häntä katsomassa kuolleiden vastaanottokeskuksessa. Kuolleet makasivat lavereilla, toiset kalpeina, toiset mustuneina, ja heidän ympärillään oli omaisia. Jotkut olivat tuoneet kukkia, jotkut istuivat syömässä eväitä, katselivat kuollutta omaistaan ja puhelivat matalalla äänellä. Isä makasi liikkumatta ohuen peiton alla. Olin vajonnut mietteisiini ja muistelin lapsuuden kotiani. Yhtäkkiä isä yskäisi, aukaisi silmänsä ja räpytteli niitä kirkkaassa valossa. Autoin hänet ylös, hän yskäisi vielä kerran pontevasti ja katseli minua pistävästi, ikäänkuin hänen yskähdyksellään olisi ollut joku tärkeä merkitys. Hän pyysi lasin vettä. Huoneen päässä oli vesihana ja lavuaari. Juoksutin ensin vettä pitkään, sillä se oli mustaa, vähitellen hanasta tuli kirkkaampakin vettä, mutta mustia juovia vedessä vielä ui. Se sai kelvata. Muut huoneessa olijat eivät kiinnittäneet tapahtumaan lainkaan huomiota. Kun hän oli hetken levännyt, hän rupesi kiroilemaan ja sättimään minua ja kaikkia huoneessa olevia. Rauhoittaakseni häntä autoin hänet ylös ja hoipuimme vastaanottokeskuksen pitkiä, suurilla jousilla vyötettyjä käytäviä hissille. Hississä ei ollut valoa. Pimeässä  olimme hiljaa. Isäni suunnasta kuului hiljaisia ääniä, kuin linnut olisivat vaimeasti viserrelleet keväisessä lehdossa.  Tulimme alas, talutin hänet ulko-ovelle, josta suuntasimme rakennusta ympäröivään puistoon. Tuuli puhalsi jo iltapäivää pois, etäältä kuului liikenteen pauhua. Kahvitehtaasta tuli tänne saakka kahvin tuoksua. Istuimme penkille. Kerroin hänelle, että olin ennen hänen heräämistään muistellut lapsuutta ja sitä, kuinka olin kerran yksin kotiin jäätyäni nähnyt pienen ”Maria ja lapsi”-taulun alkavan heilua seinällä edestakaisin tapetti rahisten. Isä oli silloin jossakin juhlimassa, äiti oli ylitöissä. Minua pelotti.”Sellainen se asia aina on ollut”, isä sanoi. ”Mikä” kysyin. ”Älä kysele kokoa ajan” hän tiuskaisi.

Muistan, että taulu pelotti minua niin, että lähdin ulos. Sinne Maria lapsensa kanssa jäi viuhtomaan seinälle. Juoksin tehtaalle, jossa äiti oli töissä. Pääsin sisään konesaliin, jossa suuret pumput jymisivät. Tehdas oli saanut suuren tilauksen pumpuista, joita oli tarkoitus toimittaa NASA:lle. En tiennyt mikä NASA oli eikä äitikään tiennyt. Hän näytti hämmästyneeltä, kun tulin hänen luokseen kokoonpanolinjalle. Kerroin, etten uskaltanut olla yksin ja että halusin viipyä äidin työvuoron loppuun asti tehtaalla. Paikalla piipahti mestari, joka vastasi NASA-kysymykseen, että se oli avaruuslaitos Amerikassa, joka halusi testata materiaalien kaasutiiviyttä. Siitä en ymmärtänyt mitään. 

Isä tuli kotiin vasta äidin iltavuoron jälkeen humalassa ja väänteli naamaansa ovella, kun avasin sen. Hänet oli parempi pitää hyväntuulisena ja niinpä olin nauraa hihittävinäni hänen pelleilylleen. Isä meni suoraan ulkovaatteet päällä ja kengät jalassa sohvalle ja sammui siihen. ”Miksi kävit niin usein juhlimassa” kysyin isältä. ”Käytiin me sua katsomassa kerran kuussa”, hän vastasi ja sanoi vielä: ”Sä olet ylimielinen jätkä”. En ymmärtänyt, mihin vastaus liittyi, enkä välittänyt enää puhella. Isä alkoi vähä vähältä kadota näkyvistä kuin haipuva usva ja katosi sitten kokonaan. Jäljelle jäi ainoastaan mustakivinen sormus, jota hän oli aina pitänyt etusormessaan. Pyyhkäisin sen penkiltä maahan, nousin ylös ja lähdin. Siihen heräsin.

Voisiko kapealla lahdella edes laiva kulkea, mietin katsoessani sen valoa. Vai oliko se unien laiva, joka lastasi ruumaansa unia ja yritti houkutella minut takaisin vuoteeseen? Ehkä niin oli.