En ole aivan varma, olenko kertonut teille eräästä merkillisestä nuoruuteni kesästä, mutta mitäpä siitä. Vanhempani olivat tuolloin paljon poissa; kuulin epämääräisiä huhuja joistakin kuulusteluista, joihin he olivat joutuneet annettuaan lausuntoja Kuun todellisesta sijainnista. Minä olin tehnyt kotona kaikessa salassa kiljua ja maistelin sitä vanhempieni poissa ollessa. Yksinolo kävi joskus tukalaksi; silloin lähdin ulos ja kävelin bussipysäkille, joka oli vilkkaan pikatien varressa. Pysäkki oli tullut tunnetuksi siitä, että joku oli nähnyt siellä bussia odotellessaan ufon. Siitä oli ollut oikein juttu lehdessä. Kuvassa havainnon tehnyt vanha mies tähysi piippu hampaissa taivaalle, kuvatekstissä luki: ”Puhuva meteori?”. Asia oli niin, että hehkuva kappale oli syöksynyt taivaan poikki ja pitänyt jumalatonta pulinaa mennessään. Lehtijutun jälkeen pysäkin vaiheilla tietysti liikkui monenmoista tarkkailijaa ja kuvaajaa, mutta uusia havaintoja ei tehty. Kappaleen oletetusta putoamispaikasta ei löytynyt mitään, vaikka maasto haravoitiin huolellisesti. Ainoa epäilyttävä havainto tehtiin läheisessä kaupassa. Hyllyyn oli ilmestynyt pakkauksia, jotka olivat täynnä käsittämättömiä merkintöjä. Pakkaukset olivat tyhjiä. Tietenkin pilantekoa epäiltiin, mutta sitä ei saatu toteen näytetyksi. Lopulta presidentti kielsi asian tutkimisen käytyään paikan päällä. Odotin bussia aikani ja viimein se saapui, siunaavin suhahduksin. Muita matkustajia ei ollut. Vasta kaupunkia lähestyttäessä bussi alkoi täyttyä juhlapukeisista ihmisistä. Heidän puheestaan olin ymmärtävinäni, että jotakin iloista oli tapahtunut ja kaikki halusivat mennä kaupunkiin sitä juhlimaan. Minua he katsoivat kummeksuvasti; en tiedä, johtuiko se siitä, etten ollut pukeutunut oikein vai siitä, etteivät hyvät uutiset koskettaneet suinkaan minua.