Aamupakkasella näin puussa värjöttävän rastaan. Soimasin sitä tyhmyydestä; miksi se oli jäänyt tällaisiin oloihin eikä ollut lähtenyt iloisten toveriensa kanssa muuttomatkalle etelään? Se alkoi visertää hyvin kauniisti. Minä katselin ja kuuntelin enkä enää tiennyt, kuka olin. Minua alkoi jo kaduttaa nuhteluni, kenties sillä oli omat, aivan selkeät perustelut valinnalleen. Se sanoikin heti, että se oli aina viihtynyt yksin eikä kaivannut meluisaa seuraa. Koska lähellä kulki vilkasliikenteinen tie, kysyin, eikö liikenteen melu häirinnyt sitä. Se sanoi, ettei lainkaan, sillä eiväthän autot ole todellisia, vaan luonnon hylkäämiä hataria piirroksia. Huomautin näsäviisaasti, että autojen todellisuus voisi käydä hyvinkin konkreettiseksi, jos niitä päin törmäisi ja lisäsin, että kannatti olla varovainen tien yli lentäessään. Se vastasi, että luontohan tuhoaa autotkin; autoon törmääminen oli siis luonnon valinta, jolle ei mitään voinut. Se kertoi minulle, että tien paikalla oli kauan sitten ollut vuorijono. Se oli siinä toki edelleenkin, mutta vuorenhuiput olivat painuneet upoksiin maan alle. Se sanoi saavansa hyviä tunnelmia aina ylittäessään nämä vuoret. Tunnelmat muistuttivat kokemuksia, jotka se sai majoittuessaan kerran tuntemattomassa kaupungissa hotelliin. Se oli lentänyt meren yllä koko yön ja saapunut aamulla rannikolle. Käytyään uimassa ja levähdettyään rantakalliolla se lähti hakemaan majapaikkaa, jossa voisi viipyä pari päivää ja kirjoittaa muistiinpanoja päiväkirjaansa. Rannikon tuntumasta löytyikin hotelli, jossa siihen aikaan vuodesta oli rauhallista. Se sai huoneen meren puolelta. Sieltä oli viihtyisää katsella tyrskyjä, jotka paiskautuivat maihin kuin romahtelevat, surumusiikkia soivat kerrostalot. Ruokasalissa ei ollut kuin muutama asiakas, kiireisesti kahvia ryystäviä liikemiehiä nekin.