Minä pidän nopeista junista. Ne ohittavat aseman yhdessä humauksessa, matkallaan johonkin suurenmoiseen päämäärään. Niillä ei ole aikaa pysähtyä joutavilla paikallisasemilla. Niiden tulon näkee jo kaukaa. Veturivalot alkavat loistaa sinihämyssä; ensin ajattelee, että kas sieltähän se tuttu  paikallispuksu jo saapuu, mutta valot lähestyvät aivan liian nopeasti  ja ne ovat kirkkaammat kuin paikallisjunien. Ja sitten kaksikerroksinen, tyylikkäin värein maalattu juna jo onkin kohdalla. Huiii! Vihlovalla vauhdilla se kiitää aseman ohi ja hetken päästä se on jo kaukana, tuskin perävalot enää näkyvät. Saattaa se ennen katoamistaan autereeseen tuutata veturipilliä.

Seison oudolla rautatieasemalla liian isot punaiset puukengät jalassani, mutta ne eivät ole minun. Minun on täytynyt panna ne jalkaan erehdyksessä, sillä omat kenkäni ovat tumman ruskeat ja  kuluneet. Olin merikonferenssista lähtiessäni kiihtyneessä mielentilassa ja se voi selittää hajamielisyyteni. Vieraita oli pyydetty jättämään kengät aulaan. Tämä oli ensimmäinen vaihe hankkeessa, joka myöhemmin on viety loppuun: kaikissa julkisissa tiloissa ollaan nykyään alasti, siis riisuudutaan nakuiksi konserteissa, kirjastoissa, verotoimistossa ja niin edelleen.

Eniten pidin serbialaisen kollegani esitelmästä ”Sananen Vienanmeren valaiden viheliäisestä elämästä”. Ei niiden elämä erityisen viheliäistä kylläkään ole, otsikko vain osoitti Sergein mustan huumorin tajua. Toki Vienan merta riivaavat saasteet, mutta maitovalaiden on myös havaittu pitivän kovasti esimerkiksi Solovetskin luostarisaaren kirkonkellojen soitosta.

Oma esitykseni oli mennyt myttyyn, koska en ollut havainnut ennen sen painattamista tekemääni virhettä eräässä laskukaavassa. Se vei särmää loppupäätelmiltä, vaikka huomioni merien tilasta olivat sinänsä oikeita. Laskuvirheen olivat ilmeisesti heti huomanneet pari vihamiestäni saatuaan käsiinsä esitykseni. Tämä selittäisi heidän virnuilevan mulkoilunsa konferenssin tauolla ennen esitelmäni alkua. Oletteko koskaan panneet merkille, kuinka hersyvän iloinen ihminen on pullaa mössöttäessään, kahvia juodessaan ja murusia rinnuksiltaan ja käsistään pyyhkiessään, kun hän tietää, että kohta pääsee häpäisemään jonkun?  Olin aiemmin heidän kanssaan töissä samassa yhtiössä, mutta sanoin itseni irti. Tämä oli saanut heidät vihaamaan minua ja osoittamaan kaikkialla halveksuntaansa minua kohtaan. He kuiskuttelivat ja liikkuivat kuin ahneet hyeenat tummina varjoina pitkin salia. Kun kerroin esitelmäni alussa asiasta, he yskähtelivät merkitsevästi.   He varastivat pisteliäillä kommenteillaan koko shown. Aplodit olivat vaisut, vain Gregory puolusti näkemyksiäni. Yhtä kaikki, luikin tieheni konferenssista ennen illallista.

Ajatin itseni kaukaiselle rautatieasemalle rauhoittuakseni. Pianpa juna ohitti aseman. Kohdallani erään vaunun ovi avautui. Joku tuntematon nyökkäsi minulle ja heitti vaivihkaa ohuen salkun jalkoihini laiturille. Kukaan ei kiinnittänyt tapahtumaan huomiota. Poimin salkun maasta ja menin istumaan penkille. Avasin vetoketjun. Siellä oli muutama paperi ranskaksi kirjoitettuna, jotka saivat hiukseni nousemaan pystyyn. Niissä oli suunnitelma erään naisen raa´asta murhasta. Mukana oli naisen kasvokuva. Vaaleat pitkät hiukset, kapeat, persoonalliset kasvot, isot silmät ja sievä nenä. Suu oli hiukan raollaan, huulet olivat täyteläiset.

En tuntenut naista, mutta hänen kasvonsa olivat jotenkin tutut. Pitkään mietittyäni tajusin nähneeni hänet jossakin levottomassa, toistuvassa unessani. Siinä kävelin yksin sateisella kadulla jossakin esikaupunkialueella, oli myöhä, talot olivat pimeitä. Hain jotakin, mutta en tiennyt, mitä. Pitkä nainen ilmestyi äkkiä talonnurkan takaa ja vilkaisi minua ohimennessään, näin hänen kasvonsa selvästi katulampun valossa.

Mitä siis tehdä? Ilmoittaisinko asiasta poliisille? Kertoisin, että junasta oli heitetty eteeni murhasuunnitelma naisesta, jonka olin nähnyt unessa? Poliisithan hirnuisivat minulle kuin puiset virtahevot, punainen kita ammollaan. Murhasuunnitelman sijaan minun mielenterveyttäni alettaisiin tutkia.

Seuraava juna pysähtyi asemalla. Hyppäsin siihen lainkaan tietämättä, mihin se oli menossa. Jäin seisomaan vaunuvälikköön. Ovi-ikkunasta näkyi matkustajien tympääntyneitä ilmeitä, joku poltti tupakkaa, joku tapaili jotakin takkinsa taskusta. Muuan nuori nainen purskahti vähän väliä itkuun ja puristi pientä liinaa kädessään. Hänen viereensä oli jostain luikerrellut lippalakkipäinen, ahtaisiin housuihin ja kauluksesta rintaan asti auki olevaan nuhruiseen paitaan pukeutunut mies, joka oli kietonut käsivartensa muka lohduttavasti naisen ympärille ja yritti samalla puristella hänen rintojaan. Vaunun ovi lonksui vauhdissa auki ja kiinni, joten kuulin hänen puhettaan vain katkonaisesti. Hän sanoi harrastavansa valokuvausta ja tarjoutui kuvamaan neitiä jossakin, en kuullut missä, koska juuri silloin ovi kolahti taas kiinni. Nainen siirtyi hänen viereltään vastapäiselle penkille, jolloin mies vielä yritti sivellä hänen polviaan. Nainen työnsi käden vakavana pois, kaivoi laukkuaan ja alkoi kutoa valtavan suurta myssyä. Mies katseli vihaisen näköisenä ulos ikkunasta. Joku nyhjäisi käsivarttani. Siinä oli konduktööri, joka kyseli lippua ja kun minulla ei sitä ollut, hän empi hetken, huitaisi lopulta kädellään ja kuiskasi korvaani kierrosta jatkaessaan: ”Tulee tulivuorenpurkaus ja silloin noidat kuule lentää”. Häh? En ymmärtänyt, eihän täällä mitään tulivuoria ollut mailla halmeilla. Oliko tässä junassa pelkkiä hulluja?

Vilkaisin asemakarttaa. Siitä näkyi, että pääteaseman nimi oli Tivoli. Nuorta naista ahdistellut mies oli nukahtanut, hän nojasi päätään ikkunaan. Tivoli-asema oli keskellä suurta huvipuistoa. Näin päiväsaikaan siellä ei juurikaan liikettä näkynyt, laitteet olivat pysähdyksissä. Junan matkustajat katosivat kuka minnekin, suurin osa oli kai töissä täällä. Ahdistelijamies käveli junasta laskeuduttuaan suoraan asuntovaunulle, jonka kyljessä luki koukeroisin, koristeellisin kirjaimin: ”Pellet”. Kiertelin aluetta ja kurkistin suureen ohjelmatelttaan. Sen keskellä oli lava, jossa suurikokoinen mies harjoitutti valkeita kyyhkysiä lentämään muodostelmassa. Osa tottelikin miehen käskeviä äännähdyksiä ja liikkeitä, muutamat lensivät minne sattuu ja päätyivät lopulta istumaan korkealle teltan kattonyöreihin. Ne katselivat sieltä rauhallisesti alas, kuin pilkkaa miehen ponnistuksista tehden. Istahdin vaivihkaa teltan hämärään nurkkaukseen. Minun oli pian päästävä uneen, jotta voisin varoittaa naista murha-aikeista.