Minulla oli suurenmoinen tilaisuus osallistua viisi vuotta sitten tunturiretkeen, jonka teki eräs taidemaalariryhmä. Toimin ryhmän neuvonantajana. Tähän tehtävään kuuluivat majoitusjärjestelyt, kuumailmapallosta huolehtiminen, ilmavirtausmallien laatiminen ja taivaankannen hopeointi. Taivalsimme osan matkasta kuumailmapallolla. Se oli merkillistä. Pilvisumun takia suuntavaisto meni sekaisin: maan pinta näytti olevan yläpuolellamme. Maisemat leijuivat tiiviissä pakassa kuin kangastus. Kerran näimme hyvin suuren linnun. Se lensi rauhallisesti meistä piittaamatta; tuli tunne, ettei se ollut tästä maailmasta lähtöisin ollenkaan. Laskeuduimme pallollamme sen tunturin laelle, jossa maalarien oli tarkoitus työskennellä. Kun telineet oli saatu pystyyn, lähdin kävelylle. Kaukana näkyi silmänkantamattomiin jatkuva metsä, alhaalla virtasi joki. Oli hiljaista, kuului vain tuulen suhinaa. Tuli merkillinen tunne: hetkeen ei tarvinnut huolehtia mistään. Kaukaista metsää katseli raukean levollisesti, ehkäpä jonakin päivänä siellä kulkisin, johonkin uuteen ryhtyneenä, uuden elämän alkaneena. Istuin varvikkoon ja suljin silmäni. Tunsin kuinka aika laskeutui minuun ja täytti minut kokonaan. Maa kaartui säyseästi pois altani, leijuin ilmassa. Oli helppo nähdä, millainen tyhjyyden rakenne oli. Siinä oli yksi pitkä käytävä, jossa oli sinisiä ovia. Jos jonkin oven aukaisi, siinä oli taas samanlainen käytävä. Ovet kuuluvat käytävään, koska käytävässä on oltava ovia, muuten sillä ei ole mitään virkaa. Täältä ei tarvinnut paeta mihinkään. Katsoin itseäni: vartalossani oli mittaiseni ovi, joka juuri ja juuri erottui ihon pinnalta. Se alkoi naristen aueta.